• Syntynyt Ilmajoella, filosofian maisteri 1994 Helsingin yliopistosta pääaineena yleinen kielitiede ja sivuaineena romaaninen filologia (ranska).
• Esikoisteos julkaistiin 36-vuotiaana: Kalpeat tytöt 1998 (lue alkuluku, HS 1998)
• Vapaa kirjailija vuodesta 2001 alkaen, ja tekee kaunokirjallisen työn ohella opetustöitä ja lehtijuttuja. Ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään Katri Tapola ennätti työskennellä muun muassa kääntäjänä, kustannustoimittajana, kirjastovirkailijana ja tiedotusneuvojana.
• Uusin teos 2006: Ihmetyksiä - Tarinoita ja kuvia hämmästyneille (Tammi, 2006). Kirja sisältää pieniä, hauskoja ja absurdeja tarinoita sekä suurenmoisia kuvia, jotka on tehnyt Virpi Talvitie.
• Arvid Lydecken -palkinto taiteellisesti merkittävälle lasten- ja nuortenkirjalle vuonna 2002 lastenromaanista Kivikauppaa ja ketunleipiä
• Akateemisen kirjakaupan tunnustuspalkinto eniten myydylle esikoisteokselle vuonna 1999
• Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinto vuonna 1998
• Katri Tapolan tuotantoa on saatavilla myös äänikirjoina

Katri Tapola sanoo, ettei koskaan pyrkinyt kirjailijaksi, mutta oli kirjoittanut päiväkirjoja ja on kiinnostunut kielestä. Kirjoittaminen on myös jonkinlaista tutkimustyötä. Keskittyäkseen prosesseihin hän haki työhuoneelleen omaa paikkaa Oulunkylässä ja sattumalta löysi ruotsinkieliseltä ammattikoululta vapaaksi jääneen huoneen talosta, jossa on muutakin taiteellista toimintaa. 

Tapola kirjoittaa sekä aikuisille että lapsille. Lapsille kirjoittaessa voi palata omiin lapsen kokemistapoihin eikä mennyttä näin tarvitse koskaan lopullisesti jättää taakseen. Tapolan esikuvia ovat mm. Nin, Duras, Cocteau, Genet, Villon ja monet muut runoilijat, sekä lauluntekijöistä Leonard Cohen ja Dave Lindholm. 

Romaanien ja lastenkirjojen lisäksi hän on kirjoittanut novellin Juhannus kaupungissa (2000), joka julkaistiin Helsingin 450-vuotisjuhlakirjassa sekä kaksi novellia, jotka ilmestyivät kokoelmassa Loputtomat hunnut (1988).

"Nykyajassa on liikaa vauhtia ja se talloo lapset ja hitaat jalkoihinsa. Sen voi kuitenkin nostalgisesti vaihtaa toisaalta lastenkirjojen maisemiin, vaikkapa Lindgrenin Melukylään tai Kurenniemen Kum-maahan, toisaalta esimerkiksi Villonin keskiaikaiseen Pariisiin."
 
"Kirjat ja kieli, kirjoittaminen ja lukeminen, kuuluvat hitauden ja uumoilun maailmaan. Niistä voi aina löytää paikan, johon asettua lepäämään ja tulemaan kosketetuksi. Tuo paikka on myös minun lempipaikkani. Se sijaitsee välähtävissä kielikuvissa, reaalimaailman reunamilla, omassa sisimmässä, lapsuudessa, missä tahansa, kenties kuitenkin lähellä jotain todellista. "

Lue lisää kirjailija omin sanoin: 

Ihmetyttävää löytyy jopa kirjastosta: kävijät ja virkailijat tuijottavat koneita, eivät toisiaan.

Se on asiakkaasta outoa siksi, että koneet eivät elä eivätkä liiku. Koneet saavat aikaan sen, että ihmisetkään eivät liiku. He istuvat liikkumatta koneiden takana, eikä heissä ole mitään katsomista.

Asiakas laittaa mestariteoksen takaisin hyllyyn ja kirjoittaa palautepaperiin: Koneet tulee sijoittaa koneiden ympärille konehuoneisiin ja asiakkaat ja virkailijat toistensa ympärille mihin tahansa huoneisiin. Näin asiakas voi katsella virkailijaa ja nähdä silmien peilissä itsensä.

Kun jokin asia, kuten kinastelu, virheostos tai perjantai, toistuu säännöllisesti, se herättää kummastusta. Jos asiaa pysähtyy miettimään oikein tarkasti, huomaa että toistuvuus saa aikaan oikeastaan enemmän ja perustavanlaatuisempaa ihmetystä kuin puhdas sattuma. Me löydämme itsemme tutuista tilanteista ja aina vain jaksamme ihmetellä niitä. Mihin cocktailtikut ovat kadonneet kun alamme askarrella minikokoisia itsenäisyyspäivälippuja? Miksi pölynimuri on jokaisen viikkosiivouksen alussa yhtä vaikea saada ulos komerosta? Kuinka on mahdollista, että joka kevät laihdutetaan?

"Ainahan niin on, että se mitä suunnittelee, ei toteudu. Kun jotain sovitaan, sopimus peruuntuu. Kun bussia odotetaan, bussi ei tule. Työkiireessä hoidetaan sairasta lasta ja urheiluharrastuksen koittaessa loukataan jalka. Elämä siirtyy hetki hetkeltä, päivä päivältä, viikko viikolta eteenpäin. Tupaantuliaisiin ei mennä. Ei mennä häihin eikä syntymäpäiville. Auto ajetaan ruttuun kun sitä eniten tarvitaan. Tilattu matka jätetään väliin ja suunniteltu juhla jää pelkäksi suunnitelmaksi.

Ainahan niin on, mutta silti sanotaan: Miten aina voikin käydä niin! Ja jatketaan: Juuri kun piti olla se-ja-se, kävikin taas näin! Ihminen ihmettelee tavanomaisuutta. Jos hän ymmärtäisi miten aina käy, hän eläisi tyytyväisin mielin muassaan ne rippeet, jotka päivästä jäi. Mutta: ihminen tahtoo uskoa suunnitelmien toteutumiseen, ihminen tahtoo mieluummin ihmetellä kuin tyytyä, viimeiseen testamenttiin saakka, hengenvetoon, jolloin alati eteenpäin pakkaantunut elämä käy kohti loppua ja yllätysvieras viikate olallaan on jo ovella. Sillä: ainahan niin on, että se mitä ei suunnittele, toteutuu. Ja ainahan hautajaisiin mennään."
  

Muistatko miten hyvälle jääpuikot maistuvat? Ja miten hienoa on löytää se kaikkein suurin jättiläisjääpuikko ja onnistua katkaisemaan se ehjänä?
 
Omppu, Ankkaström, Siiri, Anttu ja Kerttu osaavat arvostaa jääpuikkoja ja muita tärkeitä asioita kuten leikkimistä, livahtelua ja kätköissä vaanimista. Nyt Mäeltä kuitenkin puuttuu vastustaja jolta piiloutua, vaara jota paeta ja vihollinen jota eksyttää, sillä aikuiset ovat päättäneet vastedes kasvattaa vain tukkaa eikä lapsia...
- Pelkkää vapautta ja vatsanväänteitä, huudahtaa Anttu, kun hernekeittokin häviää koulun ruokalistalta ja laskiaisena syödään nakkia ja pullia.
 
Sitten joku varastaa Ehdottomasti Kielletyt Paikat, sinisen vihon lakikirjojen vierestä! Koska ehdottomasti kiellettyjä paikkoja ja hernekeittoa ei enää ole, ne on saatava takaisin. Roistot on napattava kiinni, sillä jännitystä ei voi varastaa. Lumisesta maasta löytyy outoja jälkiä, jotka johtavat jääveistämöltä noitakivelle, kiemurtelevat sieltä lammen rannalle räiskälekivien luo ja mutkittelevat lopuksi opiston pihalle. Kuka on vienyt Kielletyt Paikat? Kaikuvatko siivooja Huttukuopan kiellot taas kun jääkausi jälleen vaihtuu uudeksi kivikaudeksi?
 

“Olipa kerran lapsi, joka ajatteli: jokin soi. Minä kuulen sen. Se on kaukainen huilu, se on satu. Se kutsuu minua luokseen. Minä olen sadussa pieni, olen olento nimeltä ihminen ja näen ja kuulen ja puhun pelkästään totta.”

Satuun ja seikkailuun on syöksyttävä silloin kun on niiden aika! Juuri siksi lapsi pukee ylleen seikkailijan viitan ja ampaisee yksin ulos talosta, jossa rakkaus leijuu kimaltavana hiekkana. Lapsi juoksee ikimetsän polulle ja polku mutkittelee niin ettei lapsi koskaan voi etukäteen tietää mikä seuraavan mutkan takana odottaa.

Siellä saattaa odottaa äksy susi syysillan hämärässä tai kettu ja luminen talvimetsä. Siellä voi olla siili, joka itkee kuin vesiputous, koska sen talviunipesä on tulvan vallassa. Niin, ja voipa siellä olla vaikka hylje, joka lekottelee rantakalliolla kesäauringossa.

Kirjailija Katri Tapolan ja kuvittaja Virpi Talvitien kuvakirja Satu joka oli totta kertoo sadun keinoin tunteista: vihasta, pelosta, surusta, rakkaudesta. Nuo tunteet ovat sekä isoille että pienille niitä, joita kohdataan koko elämän ajan. Mitä tutumpia tunteet ovat, sen helpompi niiden kanssa on elää.
 

Mira löytää kadulta tähtitieteellisiä merkintöjä sisältävän muistikirjan ja päättää jäljittää sen omistajan. Hän on jäänyt sairaslomalle työstään mainostoimistossa ja ajattelee kirjan olevan yhteys omaan sieluunsa. Kirja tuntuu painoarvoltaan miehen syliä vastaavalta teokselta. Lopulta Mira löytääkin tähtitieteilijän, joka ei tosin ole muistikirjan tekijä.
 
Sairaslomallaan Mira on vetäytynyt syrjäiseen perintömökkiin, josta hän matkaa kaupungin yöhön etsimään kuumeisesti ihanteensa mukaista rakkautta. Mira tutustuu naapurissa asuvaan Arieliin ja tämän poikaan Aarteeseen ja ja lopulta rakastuu Arieliin.
 
Mutta kestääkö arki Miran rakkaudelle asettamat korkeat tavoitteet? Onko Ariel se ritari jota Mira, linnaton prinsessa, etsii? Rakastaako Ariel Miraa vai roolihahmoa jonka Mira on itsestään rakentanut? Tietääkö Mira itsekään kuka hän oikeasti on?
 
Mira alkaa kuljeskella mökin ympäristössä olevassa metsässä ja löytää lopulta tiensä arvoitukselliseen linnaan. Yöaikaan tuntuu tapahtuvan muitakin sadunomaisia asioita. Ovatko jotkin niistä olemassa vain Miran mielikuvituksessa?
 
Katri Tapolan kolmas romaani vie lukijan mukanaan kiehtovaan maailmaan, joka säilyttää arvoituksellisuutensa viime sivuille saakka. Se on kertomus elämästä jossa täytyy käydä kaukana, lähes kuoleman virralla, ennen kuin löytää tiensä lähelle, omaan itseensä.

Omppu, Ankkaström, Anttu, Siiri ja Kerttu käyvät koulua ja perustavat oman yhdistyksen: Vapaaksi valeminästä ry:n, jonka tehtävänä on pelastaa Päkä ja Kake ja torjua lellimisen leviäminen, samoin kuin siitä seuraavan valeminän aiheuttamat vaarat.

Näyte: Opettaja Tiainen päätti pyhittää tiistain luonnontiedolle ja historialle. Sitä varten Tiainen komensi meidät opettaja Rantarotkon luokkaan alakertaan. Alakerrassa sijaitsivat telluurio, radiometri ja pino pahvitauluja, jotka esittivät historian huippuhetkiä. Matkalla luokkahuoneeseen kuljimme jonossa korkean lasikaapin ohi. Kaapissa säilytettiin sahanpuruilla täytettyjä petoeläimiä ja muita otuksia. Kyykäärme irvisteli spriipurkin sisältä ja kanahaukkauros tuijotti meitä nappisilmillään. Oksalla vaanivan lumikon kohdalla Päkä väänsi Kertulle inhottavasti naamaansa. Kerttu tarrasi käteeni ja parkaisi:
- Minä arvasin! Täytetyt robotiilit piileksii nykyään ötökkäsäilykekaapissa!
Sitten Kerttu muuttui vitivalkoiseksi ja inahti tuskin kuuluvasti:
- Ja tietenkin myös säilötyt valeminät.

Lastenromaani viidestä kekseliäästä tytöstä, jotka tietävät tasan tarkkaan, mikä elämässä on olennaista. Heidän intohimonaan on hakata kiviä jauhoksi, myydä se ja ostaa karkkia. Työskentely on suunnitelmallista aivan kuten lapsilla on tapana suhtautua vakavasti hankkeisiinsa.

Miljöö on arkkityyppinen. Opiston mäki, opettajanasuntolat, maalaiskauppa ja lavatanssit värittävät tarinaa.

• Arvid Lydecken -palkinto taiteellisesti merkittävälle lasten- ja nuortenkirjalle vuonna 2002

Näiden seinien sisällä me emme näy
Tekijä Tapola, Katri
TAMMI KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ 2002
sidottu, 172 s., kovakantinen, ISBN: 9513124762, Kirjastoluokka 842

Näiden seinien sisällä me emme näy on kielellisesti nautittava, hienovaraisen humoristinen puheenvuoro nykynaisen suhteesta äitiyteen. Mitä sana oikeastaan pitää sisällään? Kaikkea muuta se ainakin on kuin naistenlehtien kiiltelevät kuvat hyvinhoidetuista äideistä hymyilevine vauvoineen. Se on pesemistä, tiskaamista, nukuttamista, tyynnyttelemistä, hiekkalaatikolla kykkimistä, kodin järjestelemistä. Yhdellä sanalla: se on huolehtimista. Onko se itse asiassa mitään muuta? Onko äiti olemassa muuten kuin toisten tarpeiden kautta, onko hän itse olemassa lainkaan?
 
Tapolan herkkä, sisäiseen maailmaan pakoileva kerronta välittää suggestiivisesti sen masokistisen huolehtimisen noidankehän, johon Ellen ajautuu - tai johon hän itse itsensä ajaa. Näiden seinien sisällä me emme näy on kuitenkin myös kertomus vapautumisesta, vaihtoehdoista, onnesta ja rauhasta jotka löytyvät hiljaisuudesta, omasta paikasta osana sukupolvien päättymätöntä ketjua.
 
“Kaikki tapahtuu illalla kello kuusi, ajatteli Ellen noustessaan portaita. Silloin äidit pilkkovat keittiöissään kasviksia ohuiksi suikaleiksi, säännönmukaisiksi pikku kuutioiksi ja keittiö imee lapset äidin helmoihin. Silloin eletään hämärän rajamailla ja keräännytään yhteen. Työpäivä päättyy, sisällä valot syttyvät sitä mukaa kuin aurinko painuu mailleen. Hämärä ajaa lauman kokoon, ja se mitä sitten tapahtuu jää ikuisiksi ajoiksi seinien sisälle, pieniin korviin, ikiaikaiseen muistiin, joka ei petä: oliko niin että peikot saapuivat metsän reunalle kurkkimaan, petolinnut kiersivät korpimaiden yllä ja suonsilmä aukesi upottavana?“

Katri Tapolan esikoisromaani.

• Akateemisen kirjakaupan tunnustuspalkinto eniten myydylle esikoisteokselle vuonna 1999
• Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinto vuonna 1998

Käännös viron kielelle: Kahvatud tüdrukud
Kääntäjä Katrin Reimus
Kustantamo Virgela 2000 

Oulunkylän taitelijoita