KERTOMUKSIA VANHASTA TAITELIJATALOSTA



Vuonna 1993 Oulunkylän kirjastossa Minun Oulunkyläni -sarjassa puhunut Vappu Jurkka muistelee vanhan taiteilijatalon elämää 60-luvun lopulta 70-luvun puoliväliin. Kirjoitettu lyhentäen nauhoitteen pohjalta 

Vappu Jurkka aloittaa kertomisensa vanhasta taitelijatalosta hieman hämmentyneenä paitsi isosta kuulijajoukosta myös syystä, että tarkoituksena oli, että hänen miehensä, Ralf Sandqvist, jonka piti kertoa talosta ja taiteilijoista monia asiapitoisia yksityiskohtia, olikin joutunut sairaalahoitoon. (Tutkimuksissa sittemmin jouduttiin toteamaan, että Sandqvistilla oli syöpä, johon hoito ei enää auttanut.)

Vappu Jurkka kertoo pohtineensa, mikä taitelijatalossa ja sen ilmapiirissä teki siitä niin ainutkertaisen, ja mikä talon purkamisessa samalla hävisi.

- Kyseessä ei ollut pelkkä taitelijatalo, sillä tänä päivänä se näyttäytyisi kummajaisena muun asutuksen keskellä. Talo liittyi kiinteästi Oulunkylän miljööseen. Talo oli unelmien paikka, täynnä ihania mystisiä ja vähemmän mystisiä tapahtumia ja historioita. Elämiseen asuinyhteisössä liittyi hyvässä ja huonossa kunnossa olevia asuinolosuhteita ja erilaisia ihmisiä, muitakin kuin taitelijoita. Jurkka sanoo kuitenkin, että näkökulma elämään taiteilijatalossa on yhden perheen, eikä sitä pidä yleistää kaikkiin taiteilijoihin.

Taiteilijoita pidetään vähän hulluina - ja tavallaan he hulluja ovatkin - sillä muuten he eivät suostuisi tekemään työtään henkisesti hyvinkin rankoissa olosuhteissa. Varsinkin taidemaalari joutuu koko lailla pitkän pimeän vuodenajan miettimään mitä hän pystyy tekemään, sillä valo on kaiken a ja o.

Katson maisemaa ja oivallan...

Lähdemme kävelemään iltahämärissä vanhan Oulunkylän teille, niityille ja ulkoilualueille. Mitä perheenäiti ja näyttelijä koiraa ulkoiluttaessaan illan teatteriesityksen latausten purkautumisen jälkeen näkee ja kuulee. Lentoon lehahtelevia lintuparvia, lukemattomia jäniksiä, siilejä rapistelemassa heinän seassa.

Hämärtyvässä illassa korostuvat värit, varjot leikkivät mielikuvituksessa ja tuovat mieleen kasvillisuutta, jota on tottunut näkemään vain eteläisissä maissa. Jokaiselle vuodenajan vaiheelle löytyy sille tyypilliset värit ja kasvilajit. Ja tunnelma vaihtuu pilvisyyden ja hetken mukaan. 

Vanhoja puutaloja oli silloin esimerkiksi radanvarressa matkalla Mikkolantieltä Oulunkylän asemalle, ja niissä asui paljon tuttuja, ja monesti tuttavuus alkoi yksinkertaisesti kadulla tai kaupassa kohtaamisesta. Heidän elämänvaiheensa olivat vähitellen alkaneet muotoutua tutummiksi tapaamisten kautta. Jokaisen tienmutkan tai kulman takaa löytyy oma maailmansa, ihmisensä, talonsa. Oli duunareita, mustalaisia, monenlaisia kokemuksia läpikäyneitä tavallisia ja epätavallisia ihmisiä.

Pojat 3- ja 8-vuotiaat , löysivät välittömästi muuton jälkeen huikeimmat leikkipaikat. Huvilat loivat omaa mystiikkaa, oli niittyjä ja puita kaikenlaisiin leikkeihin. 

Vappu Jurkan puoliso Rolf Sandqvist oli henkilö, jolla oli kuin magneetti kerätä ihmisiä ympärilleen. - Hän on aidolla tavalla utelias ja haluaa ottaa asioista selvää. Läsnä oleva ja kaiken maailman ilmiöistä kiinnostunut. Hänen persoonansa vuoksi koti tuli täyteen kaikenlaisia ihmisiä, ei siis ainoastaan taiteilijoita, vaan ihmisiä monenlaisista ammateista ja piireistä. Kun heihin pääsi tutustumaan, syntyi lämmin suhde kaikkien kesken. Kaikilla oli hyvin vähän rahaa ja vaatimattomat olosuhteet, mutta sitä lämpöä, joka vallitsi, sitä ei ehdi olla enää.

Vaikka kotona olikin kaikenlaisten ihmisten hyörinää, keskustelua, laulua, tanssia, Vappu Jurkan täytyi valmistautua samanaikaisesti myös töihinsä. Häiriö oli pieni hinta siitä henkisestä rikkaudesta, jonka tämä naapurusten lähipiiri tarjosi antaen voimia jatkaa eteenpäin. Isosta talosta löytyi tarvittaessa joku rauhallinen soppi.

Miljöö voi olla myös näyttelijälle merkittävä innoituksen lähde. Vappu Jurkalle talo ja sen ateljee merkitsi uskomattoman paljon. Iltahämärissä varjot, jotka ateljeen seinälle kuvastuivat hiljaisuudessa käynnistivät näyttelijässä uusia prosesseja.

- Esimerkiksi harjoittelin Aleksis Kiven Atalanta tekstiä - 50-minuuttista runoa, joka on saanut nimensä mytologisesta kreikkalaisesta naishahmosta, enkä voinutkaan mennä nukkumaan. Minulla oli pullo punaviiniä, ja nautiskelin sen pelkästään siitä lumosta, jonka talon lämpimät seinät, varjot ja hiljaisuus saivat aikaan. Siellä oli korkeat huoneet, suuret ikkunat ja eläväpintaiset puiset seinät, ja kaikki mitä olin kuullut tapahtuneen talon aikaisemman historian aikana, tuli hyvinkin läheiseksi ja puhuttelevaksi.

Pääkallo ateljeessa

Rolf Sandqvist oli sodassa Kannaksella (sotakokemukset kun olivat joskus taiteilijoiden hirtehisten juttujen voimavara) ja toi Ilja Repinin huvilasta sotasaaliina pääkallon. Sanottiin myös, että se olisi hänen rakastajattarensa pääkallo - oli miten oli - joka tapauksessa se oli nuoren naisen. Tässä vaiheessa kallo on Leo Leskisellä, joka on uudemman taitelijatalon asukas. Vappu Jurkka pistää Leskisen kuvan kiertämään ja kertoo:
 
- Olin ateljeen laverilla päiväunilla kun sisään tulee kaksi poikaa, oma poikani ja hänen kaverinsa, jotka eivät huomanneet että olin siellä kuulolla. Toiselle ateljee oli uusi elämys ja poikani selosti yhtä innokkaana kuin toinen kysyy, mikä tuo ja tuo on.
'Tuolla mun isäni tekee sitä ja sitä.'
'Ai, mikä toi on?' toinen kysyy
'Se on taas... ja sillä tehdään tätä...' Kierros jatkuu samalla tavalla tietäväisen selostuksen merkeissä, ja sitten tullaan hyllyllä pääkallon luo:
'Mikäs toi sitten on?' vieras kysyy.
'No se taas on nainen, jota mun isäni on hirveesti rakastanu.'

Suopea kummitus

Illanviettoihin liittyi hulluja leikkejä. Ensinnä rakennus sinällään oli mystinen: siellä kummitteli. Kuitenkin kummitus oli erittäin suopea. Kuulopuheen mukaan kummittelija olisi ollut koulun entinen opettajatar. Vappu Jurkka kertoo:

- Eräs tällainen tapaus sattui kun Rolf Sandqvist oli oli kirjoittanut käsikirjoituksen näytelmään Askat. - Se oli jäänyt keittiön pöydälle kun lähdin teatteriin. Illalla palattuani Ritva Vepsä oli tullut meille lukemaan käsikirjoitusta. Sitä ei kuitenkaan löytynyt mistään. Vakuutin, että se oli lähtiessä varmasti pöydällä.

Rolf Sandqvist oli maalannut lautaan seinälle kuvan naispuolisesta kummituksesta. Katsellessaan kuvaa Ritva Vepsä sanoi Sandqvistille, että tottakai kummitus on vienyt sen, koska et ole antanut sille tukkaa. Tästä Sandqvist oitis hakemaan Vapun matonkudelaatikosta materiaalia. Se oli kummitukselle hyvin sopiva kauniin sininen kangaspalanen. Samalla hetkellä kun Sandqvist kiinnittää sitä, ikkunaan koputetaan.

Naapuri, kuvanveistäjä Leila Hietala, jonka piti lavastaa näytelmä, oli ikkunan takana. Hän kertoi hämmästyneenä heränneensä kesken unien siihen, että jokin ääni kehotti häntä viemään käsikirjoituksen takaisin. Hän oli sen ottanut iltapäivällä pöydältä kertomatta siitä kenellekään.

Muutakin odottamatonta talossa saattoi tapahtua: Äkisti vuotavia vesihanoja ja joukko selittämättömiä ääniä - niiden luonnollisten puutaloon kuuluvien naksahdusten lisäksi. Vierailulla ollut kirjailija Tom Sandell oli eräs kummituksen satunnaisista uhreista: Ovi lähti liikkumaan itsekseen ja paukahti kiinni.
Onko se kummitus? Heti sen jälkeen taulu putosi itsekseen seinältä.
Se ei pidä tuosta taulusta! Sitten taas ovi avautui ja paukahti itsestään kiinni.
Jokohan se meni? ... Minä en muuten ikinä suostuisi asumaan tällaisessa talossa, hän totesi hämmentyneenä.

Talon aikaisempia vaiheita

Talon oli 1900-luvun alussa rakennuttanut Oulunkylään muuttanut varakas johtaja Arvid Lind, jonka leski Maj Lind aikanaan testamenttasi omaisuudesta suuren määrän Sibelius-Akatemialle, joka myöhemmin perusti tasokkaan Maj Lind-pianokilpailun. Kun Oulunkylän suomalainen seura halusi perustaa oppikoulun Oulunkylään, niin se tarjosi talosta rahaa ja rakennuksesta tuli koulu vuonna 1924. 

Rakennus oli yhteiskouluna aina vuoteen 1956. Sen jälkeen talon osti Suomen Taiteilijaseura, joka kunnosti talon jäsentensä vuokrattavaksi. Hankkeen alullepanija oli professori Erkki Koponen Ogelista. Ateljeet muodostettiin entisistä luokka­huoneista. Olot olivat nykymittapuiden mukaan vaatimattomat, käytettävissä oli esimerkiksi vain yksi suihku, jonka oveen oli merkitty suihkuvuorojen ajat. Kuitenkin talo oli sillä tavoin hienosti rakennettu, että siellä ei ollut koskaan kylmä. Opettajanhuoneesta oli rakennettu keittiön ja lastenhuoneen tiloja Sandqvistin perheelle. 

Taloa asutti 14 taitelijaa, ja sen pihapiiri oli laaja, ympärillä oli runsain mitoin lehtipuita. Sitä voi hyvin kutsua yhteisöksi. Jos jossain soi musiikkia ja oli vieraita, esimerkiksi Somersalolla, oli selvää, että ilman eri kutsua voi mennä mukaan, ja siitä tuli hauskaa.

Taiteilijoita on aina leimattu miten milloinkin, mutta he eivät ole mikään yhtenäinen joukko. Jos jotain yhteistä tekijää hakisi aina 1980-luvulle saakka, voisi lähteä siitä, että ihmiset ja aito välittäminen sekä yhdessä oleminen oli kaikkein keskeisintä.
 
- Esimerkkinä kun lapset olivat jouluna saaneet lahjansa ja käyneet nukkumaan, saatoin vaan mennä jonnekin naapuriin. Siellä oli ovet auki ja aaton tunnelma parhaimmillaan. Tänä päivänä sellainen olisi harvinainen poikkeus. 

Toinen väärä käsitys on jäänyt taiteilijoiden runsaasta alkoholin käytöstä, mikä varmaan johtuu siitä, että muutamat kuuluisat taiteilijat olivat suurkuluttajia. Alkoholia toki käytettiin, useimmissa tapauksissa jonkinlaisena voimanlähteenä keskustelun synnyttämisessä ja joskus sillä myös kapinoitiin nuoruudessa koettua ahdasmielisyyttä vastaan. Kaikki eivät aina edes tarvinneet alkoholia hullutteluun.

Paloheimo

Usein perheessä vieraillut henkilö Oulunkylän Jokiniementieltä oli Oiva Paloheimo, joka oli hieno keskustelija, vaikka vanhemmalla iällä kirjoittaminen häneltä jäikin vähiin. Se oli asia, jonka Paloheimo otti raskaasti. Ihmisenä hän oli mitä rakastettavin ja ystävänä ainutlaatuinen, ja hänen mielikuvituksensa oli äärimmäisen luova. Hänelle antoi anteeksi vaikka aivan hyvin tiesi, ettei kaikki jutut ihan pilkulleen paikkansa pitäneetkään, sillä kertojana kukaan näyttelijä ei pystynyt parempaan kuin hän.

Jurkka kertoo Oiva Paloheimon dramaattisesta temperamentista erään vierailun aikana Jokiniementiellä. Paloheimon vaimo Sinikka on laittamassa keittiössä ruokaa - mikä toimi vastavuoroisuusperiaatteella niin, että emännät hoitavat ruoanlaiton kodissaan - kun Oiva esittelee tuliterää kirvestä ja selittää, että Sinikalla on kirves kun tämä ei enää anna hänen tulla sänkyyn. Tällainen kapine pitäisi hävittää. 

Tarinansa vahvistamiseksi hän heittää kirveen ensimmäisen kerroksen ikkunasta ulos ja se kolahtaakin puutalon rappusille, jonne Rolf Sandqvist menee toteamaan, etteihän se mihinkään vielä hävinnyt. Rolf kipaisee kaivolle ja avuliaasti kaikella ystävyydellä paiskaa kirveen sinne. Tästä Oiva raivostuu ja ajaa vieraat tiehensä kun menivät uuden kirveen hävittämään. Melko pian tämän jälkeen hän oli leppynyt, vaikka vierailu sillä kertaa menikin pilalle.

- Oiva Paloheimosta minulla on aivan ihana joulumuisto, Vappu Jurkka kertoo. Etenkin jouluna ateljeesta sai tunnelmallisen, koska siinä oli korkeat huoneet ja vanhan talon oma ilmapiiri. Sinne kun sytytti kynttilöitä, valaistuksesta tuli sekä juhlava että kodikas. Jouluaatto silloin oli pisteessä, jolloin lapset ja Sankkekin olivat menneet naapurin puolelle ja minä olin jäänyt yksin tunnelmoimaan ja nauttimaan joulusta.

Oiva Paloheimo tulee äänekkäästi sisään huhuillen 'Onko täällä ketään?'
'Olen, olen minä täällä,' vastaan.
Paloheimo selittää: 'Olin tuolla yhdessä paikassa käymässä, mutta siellä oli liian steriili tunnelma, eikä siellä voinut viipyä.' Sitten hän tuli istumaan pöytään ja sanoi: 'Osaatsä, Vappu mitään virsiä?'

- Sanoin, että mulle on kyllä aika monta virttä jäänyt mieleen. Aloin lauleskella niitä ja sitten huomattiin, että monet niistä olivat aihepiiriltään jotenkin hirveitä; siis kuvasivat outoja fiiliksiä: "Onpa taivaassa tarjolla lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat, kultakruunut ja valkeat vaatteetkin, harput joita he soittavat..." Oli musta Saara, jonka piti muuttua valkoiseksi päästäkseen taivaaseen. Huomattiin iso kuilu maallisen synkän kohtalon ja taivaan ilon välillä, ja että jotenkin ihmiselle raotetaan aurinkoa risukasaan ainakin hetkeksi, vaikka sen elämä olisi menossa päin mäntyä.

- Oiva sanoi aina välillä, että laula se laulu uudestaan. Laulettuani useita virsiä ja hengellisiä lauluja Oiva sanoi: 'Nyt sä Vappu etsit kaikki virret, joissa on jotain hirveetä, ja me järjestetään ilta jossa sä laulat ja mä lausun hengellisiä runojani, just niitä kummallisia.' Aika kuluikin virsiä lauleskellen ja keskustellen ihmisen osasta tässä maailmassa. 

- Ajanviettomme oli sen verran inspiroiva, että todella ostin virsikirjan ja jotain esitystä sen pohjalta suunnittelinkin, mutta eihän Oivan mielettömän hienot mielikuvitusjutut kuitenkaan käytännössä johtaneet mihinkään.

Pekka Kontio

Kuvanveistäjä Pekka Kontion ateljee oli siitä boheemimmasta päästä. Siellä hädin tuskin pääsi kävelemään. Kulkureitti ateljeeseen vietti alaspäin ja toi mielikuvia Manalaan laskeutumisesta. Siellä saattoi riippua katossa 30-40-luvun lastenvaunut, siellä oli erinäisiä tavallisesti vinttikomerosta löytyviä esineitä, työkaluja joiden käyttötapaa ja -kelpoisuutta voi vain arvailla. Isossa ateljeessa tilaa jäi lähinnä parille tuolille ja sängylle. Kaikesta huolimatta - tai sen ansiosta - tunnelma oli kodikas ja elämänmakuinen kun pahin hämmennys oli ohi. Kaikki turha niuhottaminen oli kaukana siitä ateljeesta.

Pekka Kontio teki paljon pääveistoksia tunnetuista kansalaisista. Eräs näistä oli ministeri Ahti Karjalainen, joka tuli isolla mustalla edustusautolla pihaan.

- Meillä oli narussa musta koira, joka alkoi räkättää Karjalaiselle, nuori ja kouluttamaton kun oli. Karjalainen kipitti selvästi pelokkaan näköisenä ohi. Me naureskelimme ikkunan takana herkulliselle tilanteelle ja totesimme, että on ihan oikeus ja kohtuus, että pääsy taitelijan luo on tehty vaikeaksi.

Pekka Kontio ei päästänyt asiakkaitaan kovin helpolla. Hänellä oli vanhanaikainen hammaslääkärintuoli, johon hän mallinsa istutti, ja ilman sen kummempia varoituksia polki voimallisesti sen nostovipua niin että hökötys nytkähti ylöspäin voimakkaasti tärähtäen, ja se oli aikamoinen tärähdys. Pekka perusteli sitä, että on tärkeä nähdä ihmisten ilmeitä yllättävässä tilanteessa. Harva kai sanoi siinä mitään, joku oli tyyni tai korkeintaan kohotti kulmakarvoja, joku tuijotti tuimana, joku muuttui rentoutuneemmaksi. Näin hän selitti - pilke silmäkulmassa tietenkin - saavansa esiin mallien ominta luonnetta sen sijaan että joutuisi työstämään tavanomaisia ilmeitä.

Pekka Kontiolla oli lemmikkinään mäyrä, joka oli joskus myös Oulunkylän Grillin asiakkaiden ihmeteltävänä. Kerran kauniina kevätpäivänä istuskeltiin pihan hiekkalaatikolla hauskaa pitämässä ja viiniä nauttimassa kun Pekka oli tullut mäyrä kainalossaan. Sitä oli hauska seurata samalla kun juteltiin. 

Keikahdin vahingossa otusta päin ja se tietenkin reagoi kuten mihin tahansa odottamattomaan uhkaan puolustautumalla, ja niin se puraisi reiteen tosi kipeästi. Rolf Sandqvist sanoi, että kun kyseessä kuitenkin on villieläin, niin olisi syytä käydä jäykkäkouristusrokotteella. Vähättelin aluksi, mutta vähitellen taivuin, ja niin hän soitti tutulle lääkärille ja selitti tapahtuneen. Epäilen suuresti, ettei minua olisi uskottu, jos olisin yksinään lähtenyt selittämään mäyränpuremaa. Rokotus olikin aivan aiheellinen, koska kauan jälkeenpäin reiden kipu jatkui voimakkaana.

Pekka Kontio kuoli sokeritautiin, mutta toki alkoholin käytön myötävaikutuksella. Hän ei ollut syönyt kunnolla mitään eikä saanut insuliinipiikkiään, ja niin hän vaipui tajuttomuuteen joka sitten johti kuolemaan. Yhtenä päivänä ei hänestä kuulunut mitään, ja niinpä Rolf Sandqvist ja talonmiehen rouva löysivät hänet kuolleena vuoteestaan. 

Seuraavana päivänä Pekan oven edessä odotellen istuskeli hänen hyvä ystävänsä, Stadin Arska, Arvo Turtiainen, joka oli tullut tervehtimään häntä tietämättä että Pekka oli kuollut. Selitimme pitkään ennen kuin hän järkytykseltään tajusi, että Pekka ei enää koskaan tule ateljeehen. Joimme kotona sitten maljan Pekan muistoksi.

Mirjam Huuskonen

Talossa oli muuan toinenkin erikoisten eläinten ystävä, taidemaalari Mirjam Huuskonen, joka asui talon yläkerrassa. Hänellä oli 12 kilpikonnaa. Hän oli yksineläjä ja pyrki karttamaan kaikkea häiriön aiheuttamista, ja oli kysynyt jo alkuvaiheessa Pekalta, häiritseekö hänen työtään, kun nämä kilpikonnat aina jossain vaiheessa lähtevät yläkerrassa kävelemään.

Nämä kilpikonnat Mirjam toi sitten kesäisin ulos, mikä oli lapsille ja meille aikuisillekin pihapiirissä mahdottoman hauskaa. Niitä oli kaikenkokoisia ja kaikennäköisiä. Hän kertoi niistä, miten erilainen persoona kukin niistä oli. Siinä saattoi todellakin istua tuntikausia ja katsoa kilpikonnien maailmaa.

Arjen enkeli Ina Colliander

- Aina kun näin ikkunasta, että Ina Colliander tulee naapurissa olleelle työhuoneelleen, (Collianderit asuivat Munkkiniemessä) minulle tuli hyvä olo, Vappu Jurkka kertoo. - Hänen olemuksessaan oli jotain sellaista rakkautta ja mielenrauhaa, joka säteilee koko ympäristöön. Colliander oli taloon muuttaessamme lähes 70-vuotias ja oli tunnettu nimenomaan suurista enkeliaiheisista puupiirroksistaan, joista monen pohjana oli ikoniaihe, kuten ortodoksille luontuu. 

Eräs tapaus Marian ilmestymispäivänä pääsiäisen tienoilla on jäänyt erityisesti Vappu Jurkan mieleen.

- Olin huonolla tuulella, repeämäisilläni. Olin hävittänyt käsilaukkuni ja sen mukana oman identiteettini. Olin väsynyt, olisi pitänyt jaksaa siivota - huone oli mielestäni hirveässä kunnossa - ja siinä samalla laittaa lapsille ruokaa. Tunnelma oli masentava. Meillä oli tavalliseen tapaan ovi auki kun Ina Colliander tulee sisälle ja sanoo heleällä äänellä:
'Marian rauha taloon, Marian rauha taloon!'Ja hänellä on suolapussi ja leipä, ja hän katsoo säteilevillä silmillä ojentaen tuomisensa minulle ja lähtee saman tien.

- Marian rauha taloon, Marian rauha... Niin tietysti, mietiskelen hämmästyneenä, ja aivan tunnen miten näistä esineistä virtaa positiivista voimaa. Nytpä minä laitankin oikein kauniin pöydän. Mitä on yhdellä käsilaukulla väliä, jos on Marian rauha!

- Kutsun lapset pöytään Iinan lempeällä äänellä laulavasti: Tulkaa syömään, tulkaa syömään! ... Ja tiedättekö, kun istumme siinä pöydässä, niin sentilleen minä istuin siinä niin, että näin sen käsilaukun. Se olikin lasten leikkikalujen joukossa niin, että siitä näkyi vain yksi nurkka. Niin yksinkertaisia jotkut asiat voivat olla: Kun minuun oli virrannut mystinen mielenrauha ja halusin jakaa sen tuoman hyvän olon lapsilleni, ongelmanikin korjautui kuin itsestään. Tällaisia Inan kaltaisia ihmisiä pitäisi olla enemmän.

Tapio Rautavaara

Oulunkylän aseman läheisyydessä oli grilli (Pegasos, nyt paikalla on Ogeli´s Bar), jota ilmapiiriltään joskus myös on luonnehdittu cowboy-ajan henkiseksi. Se oli myös monenlaisten ihmisten keskustelupaikka, jossa jäykkiä kauluksia ei yleensä näkynyt. Eräs Vappu Jurkan kauneimpia muistoja sieltä on Tapio Rautavaaran viimeinen tapaaminen.

- Tulin iltapäivällä televisiosta Pasilasta junalla ja pistäydyin grillissä yhdellä kaljalla. Tapsa istui siellä omassa rauhassaan, aivan kuten hän usein halusi olla. Salin isossa pyöreässä pöydässä oli kantajoukkoa pelaamassa tietovisaa. Menin Tapsan pöytään ja näin, että Tapsa oli kummallisessa filosofisessa mietiskelyssä, ja minusta hänestä huokui selittämätön rauha. Hän lasketteli elämän kysymyksiä sellaisella tavalla, että elämä on hänelle selvillä. Peliseuruekin hiljeni ja alkoi kuunnella. Tapsan olemuksesta levisi ihana tunne. Asiat, joista hän puhui, olivat niin vilpittömiä, läpikäytyjä ja loppuun ajateltuja. Hänen vaatimattomuutensa oli koskettavaa, ja puheessa oli samalla jotain hyvin voimakasta ja eteenpäin kantavaa. Ja niin minä sitten jatkoin kotiin, ja koko päivän minulla oli harvinaisen hyvä olo.

Seuraavana päivänä Tapsalle sattui kohtalokas tapaturma, jonka jälkiseurauksiin hän kuoli. - Ajattelen tästä asiasta, että noina viimeisinä aikoinaan hän eli sillä tavalla, että hän oli valmis lähtöönsä minä hetkenä tahansa ja aavisti jotenkin lähtönsä läheisyyden.

Työpaikkojen ja hyvinvoinnin hinta

Oulunkylä kehittyi 60-luvulla ensin Mäkitorpantien alueen rakentamisessa ja sitten huomattiin joutava alue radan varrella lähempänä Vantaanjoen siltaa, ja sinnehän iski Hankkija, joka tarvitsi ison varastoalueen ja suuren pääkonttorirakennuksen.

Mikkolantien alkupäässä oli taloja, joita oli päästetty vähän rapistumaan vuosikymmenten kuluessa, ja tönöiltä kai ne näyttivätkin, kun rinnalla esiteltiin arkkitehtitoimistojen kuvia ja pienoismalleja uusista suunnitelmista. Oulunkylän kaavoitus uudistui ja sen jälkeen osa alueen vanhoista taloista päätettiin purkaa.

Taiteilijaseura hankki Henrik Sohlbergintieltä uuden rivitalojen kokonaisuuden, jossa otettiin huomioon ateljeiden vaatima huonekorkeus ja jonne asukkaat muuttivat kun vanha taiteilijatalo sai purkutuomion.

Perheen pieni poika näki hirveän hävityksen vastapäisessä terijokelaisessa huvilassa, jossa oli upea käsin maalattu lasiveranta. Se oli loistavassa kunnossa, ja talona kaunis ja siinä oli ympärillä puutarha. Kului runsas 20 minuuttia kun talo oli matalana. Ympäristössä oli loistavia suuria puita, ja alue oli oikeastaan lehtoa. Linnuston joukossa asusti niin paljon satakieliä ja mustarastaita.

Kun poika näki miten puut kaadetaan ja huvilat rikotaan, oli järkyttävää katsoa häneen kun hän kysyi: Miksi ne tappoivat puun? Tapahtunutta oli vaikea käsittää, kun niin paljon arvokasta tuhottiin hetkessä. Perheessä oli ennen hävitystä vierailemassa eestiläisiä taitelijoita, jotka kuultuaan raivaushankkeesta ihmettelivät, kuinka Suomella on varaa tuollaiseen?

Jälkeenpäinhän on todettavissa, että esteettisesti arvokas on väistynyt ja tilalle on noussut pelkästään rumia rakennuksia. Vasta jälkeenpäin kun kaikki on poissa, aletaan tajuta minkä esteettisen arvon olemme menettäneet. Jos miljöössä on jäljellä historiaa, se onesteettinen, ja sen myötä ihminenkin on sivistyneempi ja sosiaalisempi.



( Teksti ja otsikot: Kari Sundvall 2005)

Paluu edelliselle sivulle

Lataa tekstin tulostusystävällinen PDF-versio (7 sivua) tästä

Oulunkylän taiteilijoita