Ensimmäiset kaksikymmentä vuotta elämästäni asuin Aidasmäentiellä muutamia satoja metrejä Pikkukosken uimarannasta.
Se oli lapselle oivallinen paikka asua. Samassa korttelissa asui paljon lapsia. Ystäviä riitti seikkailuihin.
Eniten aikaa kului Pikkukosken maastossa. Vantaanjoen vesi lämpeni aikaisin keväällä. Helsingin Jyry hoiti uimarantaa
ja järjesti uimakoulun, johon lapset innostuneina osallistuivat. Michelssonin pariskunnan johdolla opittiin uimaan.
Joessa uitiin kesällä päivittäin. Vantaanjoelle oli joskus räjäytetty väylä Pikkukosken kohdalla. Uidessa etsittiin
veden pinnan alla olevia kiviröykkiöitä. Ne saivat nimiä kuten Amerikka, Australia tai Uusi Seelanti. Joskus tehtiin
pitkiä uintiretkiä jopa pääradan rautatiesillalle saakka.
Vantaajokea ympäröivät metsät olivat erinomainen maasto intiaanisotia varten. Yhden sodan jälkeinen rauhanpiipun
polttaminen vei minut sairasvuoteelle kolmeksi vuorokaudeksi. Sen jälkeen en ole tupakkaa polttanut.
Talvella Pikkukosken maisemat olivat erinomaista hiihtomaastoa. Ennen Pihlajiston rakentamista sai helposti maastoon
noin 10 km vaihtelevan lenkin. Rajut nousut edelsivät huimia laskuja. Tasaisella hiihtäminen ei meitä oikein huvittanut.
Koulujen välisessä kilpailussa, erityisesti pohjalaisia kouluja vastaan, se osoittautui kohtalokkaaksi. Pikkukosken
maastossa järjestettiin IF Gnistanin ja Oulunkylän VPK:n mestaruushiihdot. Urheilukentän takaista hiihtomaastoa pidimme liian helppona. Kevään maastojuoksut soveltuivat sinne paremmin.
Keväällä jäiden lähtiessä joki virtasi nopeana ja leveänä. Iso jäälautta lähti kiertämään uimarannan poukamaa ja me
pojat onnistuttiin hyppäämään lautalle. Näin pääsimme seilaamaan joelle. Valitettavasti virta veikin lautan kohti
Vanhankaupungin koskea. Edessä oli uinti hyisessä vedessä ja perusteelliset haukkumiset kotona.
Oulunkylän urheilukenttä oli seudun ylivoimaisesti paras. Hieno ruohomatto ja mitat täyttävä jalkapallokenttä sekä
400 metrin hyväkuntoiset hiilimurskaradat vetivät puoleensa. Urheiluseuroilla oli yleisurheilussa omia
mestaruuskilpailuja sekä keskinäisiä otteluja, mutta jalkapallo oli heti sotien jälkeen se joka veti eniten väkeä.
IF Gnistanin ottelut Huopalahden hurjia, Yolduzia tai OTU:a vastaan olivat runsaslukuisen yleisön mieleen.
Valmentajamme ”Hemme” Nordblad oli edustusjoukkueen rauhallinen maalivahti, jonka peliä seurasimme erityisen
tarkasti. Jos pallo livahti maaliin, totesimme sen mahdottomaksi torjua tai selväksi paitsioksi.
Oulunkylässä oli kaksi oppikoulua, suomen- ja ruotsinkielinen. Ne sijaitsivat vastakkain nykyinen Mikkolankatu välissään.
Viisaat rehtorit järjestivät välitunnit eri aikaan. Tämä edisti koulujen välistä sopua. Ruotsinkielisen koulun rehtori
Hjalmar Blomqvist oli vapaamielinen. Meillä järjestettiin koulutansseja, jopa jazzkonsertteja, joihin suomenkieliset
oppilaat usein osallistuivat. Ensimmäisen jazzkonsertin jälkeen rehtori tosin totesi että ”sen kamalampaa meteliä hän ei
ollut kuullut sitten oltuaan rintamalla”.
Oulunkylä liitettiin Helsinkiin 1946. Näin avattiin kaupungin sivukirjasto rakennukseen, jossa poliisilaitos jo sijaitsi.
Se sijaitsi pääovesta vasemmalle, jos kääntyi oikealle, joutui poliisilaitokselle. Kirjastonhoitajana oli nuori
Sven Hirn. Siinä 13–14 vuoden iässä kävin siellä joka päivä. Sai lainata yhden kaunokirjallisen ja yhden
tietokirjan. Onneksi oli eläimiä koskeva sarja, joka kävi tietokirjasta. Niin sain mukaani kaksi kirjaa. Lukuvauhdillani
pienen kirjasto valikoima oli kohta käyty läpi. Empiessäni kirjahyllyn edessä Hirn tuli ujosti kysymään, jos hänen
kädessään oleva Ernest Hemingway ”Kun aurinko nousee”, kiinnostaisi. Se kirja tuli vaikuttamaan elämääni kulkuun.
Kirjasta tehtiin onnistunut elokuva, joka esitettiin nykyisen Jokiniementien alussa sijaitsevassa elokuvateatteri Biolassa.
Elokuva oli kuvattu pääosin Pariisissa ja Espanjan Pamplonassa, joiden miljööt kiinnostivat kovasti nuorta katsojaa.
Biolassa esitettiin nuoruusvuosina monta hienoa elokuvaa mm. La Strada. Vaikuttavimman elämyksen antoi John Fordin elokuva
pienestä walesilaisesta kylästä ”Vihreä oli laaksoni” (1941), joka perustui Richard Llewellynin kirjaan lapsuuden
maisemistaan.
Elämäni aikana olen aina tiennyt missä minun vihreä laaksoni sijaitsi.
Miten Vihreä se laakso olikaan!
