Oulunkylä sodan varjossa - hajamuistoja 50 vuoden takaa
 

Syksyllä 1939 elettiin Suomessa ja Oulunkylässäkin jännittäviä aikoja. Suursota teki tuloaan tännekin sotkeakseen pahasti pienen maalaisidyllin kuvioita. Puuttumatta sen enemmän talvisodan kuin jatkosodankaan yleiseen kulkuun yritän seuraavassa kertoa aikalaisten muisteloita noina hämmennyksen, rasituksen, katkeruuden, mutta myös yhteishengen vuosilta, ajalta, jolloin “kansa eli kortilla” käyttääkseni Aake Jermon sanontaa.

Tietoja on kerätty lähinnä haastattelemalla tuona aikana Oulunkylässä eläneitä taikka muuten paikkakunnan kanssa tekemisiin joutuneita sekä myös painetusta sanasta. Vaikeutena on se, etten ehkä ulkopuolisena oikein tavoita oikeaa paikallishenkeä: olin itse talvisodan aikana 2-vuotias äänekoskelaispoika, joka 13.3.1940 oli Kokkolan satamassa valmiina Ruotsiin lähetettäväksi. Samana päivänä tuli rauha, ja jälkeenpäin olen ollut ylpeä, etten vaaran hetkellä jättänyt isänmaatani.

— Mutta sopii olettaa, että talvisodan henki ja muutkin sota-ajan ilmiöt ovat olleet samanlaisia kaikkialla Suomessa. Ei ole ollut vaikeata löytää henkilöitä, jotka ovat sanoneet: “Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin.”

Väestönsuojelusta se alkoi

Talvisodan aattona ryhdyttiin Oulunkylässäkin väestönsuojelutoimenpiteisiin, vs-toimikuntaan kuuluivat P-S. Alfthan, Arvo Wiberg, A. Nilsson, Samuli Vire, F. Hagman. Einari Saraste ja T.A. Calais. Oulunkylän alue liitettiin omana lohkonaan Helsingin väestönsuojelupiiriin. Lohkon päällikkönä oli palopäällikkö Gösta Hannula — entinen maaottelutason moukarinheittäjä muuten. Lohko jaettiin alalohkoihin ja ne taas huvilaryhmiin, joissa paikallinen väestö itse järjesti suojelutoiminnan välinehankintoineen ja yövartioineen. Oli pimennysharjoituksia ja ensiapukursseja, varauduttiin kaasusodan varalta. Thelma Aro ja Britta Holmlund ovat molemmat samansuuntaisesti kertoneet näistä asioista: vartiovuorot — 2 tuntia yöllä kovassa pakkasessa — olivat hankalia. Kukaan ei oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä, kaikki oli niin uutta. Aluksi kyllä suojelumääräyksiä noudatettiin tarkastikin, mutta kun pommituksia ei seudulla juurikaan ollut, järjestelmällisyys alkoi lipsua.

Pommitukset pelästyttivät

Sota siis alkoi 30.11.1939. Venäläiset koneet pommittivat Helsinkiä aamulla klo 9.20. Iltapäivällä kohdistui toinen hyökkäys Hietalahden torin seudulle ja aiheutti pahaa jälkeä. Kaikista pommitusvaurioista talvisodan Helsingissä 3/4 tuli kahden ensimmäisen sotapäivän osalle. Oulunkylää ei tiettävästi pommitettu talvisodan aikana, mutta puna-armeijan koneita kyllä jatkuvasti lenteli seudun yli. Ne tulivat usein pitkin pohjoisesta tulevaa rautatielinjaa. Eräänä helmikuun iltana oli 2-moottorinen punatähdin varustettu viholliskone paluumatkalla Riihimäeltä kohti Helsinkiä. Ilma oli muuttumassa lentäjille epäedulliseksi, ja koneen tasoilla alkoi ilmaantua jäitä. Kone sivuutti Oulunkylän vain 50 metrin korkeudella lentäen. Täältä sitä tervehdittiin kivääritulella, mikä ei tietenkään punalintua paljon hätkähdyttänyt. Kone ei koskaan kuitenkaan päässyt Suomenlahdelle turvaan, vaan tapasi matkansa pään Pasilassa, jossa muutama hyvin tähdätty it-tykin laukaus sen pudotti ratavallille. Kaikki kolme lentäjää saivat surmansa. Liekö ollut Sture Eriksén Oulunkylän suojeluskuntatalon liepeillä seuraamassa tämänkin koneen lentoa; joka tapauksessa Sture on kertonut käsiaseita käytetyn ilmatorjunnassa. Ammuttiin mm. suojeluskuntatalon katolta.

Suojeluskuntatalo Torivoudintiellä

Tämä nykyisellä Torivoudintiellä sijainnut talo oli sota-aikana monin tavoin kodinturvajoukkojen toiminnan keskus. Suojeluskuntalaiset lähtivät sieltä vartiovuorolleen Herttoniemeen radan sillalle. Pelättiin näet venäläisten desanttien yrittävän räjäyttää tämä sotilaskuljetuksille hyvin tärkeä rautatiesilta. Talolla kokoontuivat myös lotat ja pikkulotat sekä suojeluskuntapojat eli vuodesta 1941 sotilaspoikajärjestö.

Sireenit soivat

Oulunkylässä oli 25 väestö- ja sirpalesuojaa. Hälytyskeskus toimi Patomäessä myöhemmin palaneessa puutalossa. Veräjämäen puolella hälytyssireeni oli palokunnantalon takaisella kalliolla. Thelma Aro on kertonut. että Yrjö Rantala hankki jostakin laivasta sumusireenin, joka pystytettiin Juhannusmäkeen merkinantojen lisätehosteeksi. Sekin sitten jäätyi kovissa pakkasissa.

Ilmahälytyksiä oli tuhkatiheään. Ensin annettiin hiljainen hälytys eli varoitus ja sitten varsinainen — usein ilmavaarasta ilmoitettiin vasta sitten, kun koneet olivat lentäneet jo yli. Britta Holmlundin päiväkirjan mukaan 20.2. oli peräti seitsemän hälytystä. Alituinen hyppääminen pommisuojissa turrutti ihmiset lopulta niin, ettei aina vaivauduttu suojautumaan.

Joulu kellarissa

Sotajoulu 1939 on monen muistissa. Koko joulupäivä istuttiin pommisuojassa. Yksi tällainen oli Toivolanmäellä, ruotsalaisen kansakoulun takana. Ihmiset olivat tuoneet kynttilöitä, ja järjestettiin oikein joulujumalanpalvelus. Pastori Solin totesi puheessaan, että Suomen kansa kestää sodan virsiä veisaamalla.


Suurin osa Oulunkylän miehistä oli tietysti joutunut rintamalle jo YH:n yhteydessä lokakuussa. Vuonna 1939 kutsunnoissa olleet ja muutamat vapaaehtoiset lähtivät sinne vasta tammi-helmikuussa. Olli V. Alho kertoo yhdessä eräiden muiden kanssa lähteneensä 16. tammikuuta.

Pakkasta piisasi

Silloin oli ollut Oulunkylän asemalla 42 astetta pakkasta. Pojista osa meni Järvenpäähän, osa Nummenkylään ja sieltä sitten jatkettiin sinne jonnekin. Britta Holmlundin päiväkirjassa on helmikuulta merkintä: Taas lähti yhdeksän poikaa Oulunkylästä sotaan. Nimiä sellaisia kuin Georg Törngren, Tauno Kääriö, Nisse Båsk ynnä muita. Toista kymmentä jäi sodasta palaamatta, mutta puhun sankarivainajista tuonnempana.

Yksimielisyys oli voimaa

On vielä syytä palata talvisodan henkeen. Suomen kansa ja oulunkyläläisetkin osallistuivat sotaponnistuksiin yksimielisesti. Sotaan menivät ja kotirintaman töihin osallistuivat kaikki. Poliittiset erimielisyydet, joita niitäkin ennen sotaa oli ollut varsin vähän, väistyivät syrjään suuremman yhteisen asian tieltä. Niinpä suojeluskuntaan liittyi työväestöä eikä pikkulottiin ja sotilaspoikiin kuuluttaessa tuijotettu yhteiskunnalliseen taustaan. Rintamalle lähetettiin paketteja. Tytöt kutoivat sukkia ja sormikkaita, rouva Moliis lotissa johti tätä toimintaa. Helsingin kaupungista tuli pommituksia pakoon Oulunkylään ja maaseudun rauhaan ihmisiä, joita täällä majoitettiin sen enempiä kyselemättä. Oltiin samassa veneessä.

Miehet ja hevoset palasivat

Talvisotaa kesti sen verran vähän aikaa — 105 päivää — ettei varsinaista elintarvikepulaa ehtinyt tulla. Miehet palailivat rintamalta, rästiin jääneitä töitä tehtiin; monethan olivat lähteneet sotaan suoraan koulun penkiltä. Sodasta palasivat myös hevoset, joskin huonossa kunnossa. Tuomarinkylän kartanon tilanhoitajan apulainen Toivo Merilaita kertoo, kuinka sodasta tulleet hevoset usein tunsivat paremmin hoitajansa kuin hoitaja hevosen. Oulunkylässä ukko Ekholm oli puhjennut itkuun, kun hänen hevosensa oli Haagan asemalta omia aikojaan tullut kotipihaan. Hevosista puheen ollen Oulunkylän urheilukenttähän oli ennen sotaa määrätty hevosten vastaanottopaikaksi. Kenttä pilattiin tällöin täysin, aita rikottiin, juoksurata ja nurmikenttä rikkoutuivat.

Oulunkylän olympialaiset

Välirauhan aikana talvisodassa alkanut yhteishenki näkyi siinä, että urheilutoiminnassa päästiin seurojen väliseen yhteistoimintaan. Kesällä järjestettiin paikallinen urheilun suurtapahtuma, nuorten yleisurheilumaaottelu. Mukana olivat ensi kertaa yhdessä Oulunkylän Tähti, Oulunkylän Urheilijat ja Gnistan. Talvisodan yhteydessä jäi kertomatta, että kun helmikuussa Tukholmassa järjestettiin se kuuluisa jääpallomaaottelu, jonka puoliajalla Ella Eronen lausui isänmaallisia runoja, niin vapaaehtoisia pääsymaksuja kerättiin Oulunkylästäkin. Keväällä 1941 oulunkyläläiset innokkaasti osallistuivat maaottelumarssiin.

Pulaa piisasi

Jatkosota alkoi sitten kesäkuun 25. päivänä 1941. Sitähän kesti aina syyskuuhun 1944, yli kolme vuotta. Pitkään jatkunut sota aiheutti vääjäämättä elintarvikepulan. Kaikki pula-ajan metkut koettiin täällä Oulunkylässäkin. Kansanhuoltoviranomaiset olivat lähimpiä omaisia. Korttiannokset eivät oikein riittäneet, eikä kaupoista ollut paljon ostettavissakaan. Kun kauppaan jotakin erikoista tuli, vaikkapa manteleita, huhu lähti kiertämään ja varasto oli pian tyhjä. Ei ollut perunoita, ei jalkineita, ei halkoja, polkupyörän renkaista puhumattakaan. Näissä olosuhteissa oli pakko turvautua omavaraistalouden kehittämiseen, joskin kotieläinten pito oli luvanvaraista. Juotiin sikurikahvia tai vadelmateetä, poltettiin kessua, käveltiin puukengissä. Räätäli Nymanin perheessä tavallinen päivän annos oli neljä litraa perunoita eikä sitten paljon muuta ollutkaan. Kastikepuoli jäi olemattomaksi. Aina ei ollut perunoitakaan tai ne olivat paleltuneita. Silloin syötiin tikkuista lanttua. Ruokapöytään lisuketta toivat sieni- ja marjaretket, ja niitä tehtiin pitkälle Sipoon ja Seutulan metsiin, lähialueet olivat niin koluttuja.

Joskus saatiin maalaisserkuilta jotakin harvinaista, vaikkapa voita tai lihaa. Mutta kaikilla ei ollut näitä tuttavuuksia. Lain koura ei kaikkiin säännöstelyrikkeisiin ulottunut. Räätäli Nymanille saattoi Vaasasta tulla nappipaketti, joka itse asiassa sisälsi sokeria. Ammattimaisia jobbareitakin oli. Mutta musta pörssi ehkä pelasti Suomen kansan nälkäkuolemalta.

Kuljetukset katkeilivat

Sota-aikana liikkuminen oli ongelmallista. Linja-autot oli otettu puolustuslaitoksen käyttöön. Ne autot, joita oli, kulkivat häkäpönttöjen voimalla. Katuvaloja ei tietenkään ollut ja junatkin ajoivat pimeinä. Jatkosodan aikana kyllä käytiin kaupungissa elokuvissa ja paluumatkat pimeissä rautatievaunuissa olivat kokemuksia sinänsä. Oulunkylän asema oli melkoinen tapahtumapaikka, siellä seurattiin sotilaskuljetuksia tai Malmille meneviä ruumisvaunuja ja hautajaisjunia. Malmille Harjun ruumishuoneelta oli oma ratansa.

Pikkupojat olivat sota-aikana hengessä mukana. Isien toimintaa rintamalla matkittiin omissa leikeissä. Kaivettiin korsuja, näprättiin aseita. Thelma Aro kertoo Tapanin poikien jostakin löytäneen mahtavan tyhjien pullojen varaston. Niistä tehtiin jv-komppania ja komppanianpäällikkönä toimi konjakkipullo. Pojat sitten antoivat kivenmurikoilla tuli-iskun komppanian niskaan.

Vakoileva vänrikki

Joskus kesällä 1942 sattui Oulunkylässä uskomaton tapaus. Erääseen kauppaan täällä ilmaantui sotilaspukuinen nuori mies, vänrikin univormussa. Hän osti erilaisia elintarvikkeita, leipää ja muuta. Samaan aikaan kaupassa oli tarkkasilmäinen pikkupoika, jota kotona valistettu desanttivaarasta. Vänrikin sotilastakkiin oli reserviupseerikoulun kurssimerkki kiinnitetty vasemmanpuoleisen taskun ylälaitaan, vaikka sen olisi pitänyt olla alalaidassa. Kun poika vielä totesi, että vänrikin sotilaspuvun napit olivat kiinteästi takkiin kiinnitetyt eivätkä liikkuvalla metallisilmukalla varustetut, hän alkoi epäillä vänrikkiä desantiksi. Poika lähti muina miehinä kaupasta, etsi pikaisesti käsiinsä jonkun vanhemman miehen, joka puhelimitse kutsui paikalle tiedustelupalvelun miehet. Vänrikki oli vielä kaupassa, kun hänet pidätettiin. Kuulustelujen jälkeen paljastui, että pidätetty oli neuvostoliittolainen huippuvakooja Ivan Kotov. Tarinan on kertonut muistelmakirjassaan Otto Kumenius. Olisi muuten mielenkiintoista tietää, onko tuo valpas pikkupoika vielä Oulunkylässä tai kuka hän yleensä oli.

Tapsa tunnettiin

Käytettävissä oleva tila ei tässä yhteydessä tietenkään riitä oulunkyläläisten sotajermujen rintamakokemusten kuvaamiseen. Mutta olen niistäkin paljon kuullut tai lukenut. Osa on kyllä myöhemmin Oulunkylään muuttaneiden tarinoita. Tapio Rautavaara osallistui Talvisotaan kodinturvatehtävissä, mutta jatkosodan hyökkäysvaiheessa hän palveli JR 4:ssä, joka eteni Maaselän kannaksen suunnalla. Tapsa ei ollut mikään sotahullu — päinvastoin — mutta teki velvollisuutensa kun muutkin tekivät. Kesästä 1942 hän toimi Maaselän radion kuuluttajana Karhumäessä. Rintamamiesten keskuudessa Tapsa oli hyvin suosittu, mutta esimiesten kanssa tuli joskus kahnauksia ohjelmapolitiikasta tai rempseistä yksityisajattelijan kommenteista radiossa tyyliin: “Soitetaanpas nyt se Rommelin foksi.” Uutisissa oli juuri kerrottu sotamarsalkka Rommelin vetäytymisestä Pohjois-Afrikassa, ja foksi kuului:

“Erämaahan eksyin kerran,
vihertävän keitaan näin.
Vaan se kulki saman verran,
minkä kuljin sinnepäin.”

Kesällä 1943 Tapio Rautavaara heitti Karhumäessä keihästä 80,97, kolmatta metriä yli maailmanennätyksen. Harjoitusheiton mittasi valmentaja Mikko Kajaani ja löi kenttään paalun keihään putoamispaikalle. Siellä se voi olla vieläkin. Karjalaiseukot muuten ihmettelivät. “Ylen äijä sie visgoat.”

Yrjö ja Aatu

Oulunkyläläinen vaikuttaja, entinen Metallityöväen liiton puheenjohtaja, sittemmin kunnallisneuvos Yrjö Rantala oli 4.6.1942 siinä SAK:n valtuuskunnassa, joka kävi onnittelemassa marsalkka Mannerheimiä tämän täyttäessä 75 vuotta. Vastaanotto oli Immolan lentokentän lähellä, ja yllätysvieraana tilaisuuteen saapui Adolf Hitler. Eipä tiennyt Yrjö etukäteen Aatua tapaavansa.

Maailmankiertäjä Heikki

Äskettäin kuollut oulunkyläläinen, joskaan ei täällä sota-aikana asunut Heikki Koola eli piippu Heikki kertoi taannoin elämänkertansa, joka on varsinainen veijariromaani. Hän oli kotoisin Pohjois-Inkeristä Miikkulaisten kylästä, josta siirtyi Suomeen vuonna 1918. Hän eleli Viipurin puolessa, osallistui aikanaan talvisotaan ja lähti sitten välirauhan aikana Liinahamarista merille, joskus vuonna 1940. Vuonna 1941 hänen laivansa internoitiin USA:ssa. Heikki karkasi karanteenista, joutui New Yorkissa vankilaan, vapautettiin sieltä, kun otti pestin amerikkalaisiin huoltoaluksiin, jotka hoitivat kuljetuksia Tyynenmeren sodassa. Sodan jälkeen Heikki sai ulosmaksuna niin paljon rahaa, että aikoi perustaa kapakan Venezuelaan. Rahat kuitenkin kuluivat humussa ja sumussa, ja Heikki päätyi mm. tarjoilijaksi New Yorkin Sohoon. Monen mutkan kautta hän vuonna 1951 palasi Suomeen ja päätyi sitten aikanaan Oulunkylään.

Oulunkylän osumat

Mutta palatkaamme kotoisiin ympyröihin. Helmikuussa 1944 olivat Helsingin suurpommitukset eikä Oulunkyläkään täysin niiltä välttynyt. Helmikuun 6. päivänä Oulunkylään osui kolme pommia, jolloin mm. Perkiö 2:ssa kuoli kaksi henkilöä. Myös nykyisen Töllinmäki 8—12:n pihaan tuli pommi, joka vaurioitti Fazerin huvilaa. Hajatietoja pommeista on muualtakin. Yksi oli jo syksyllä 1943 harhautunut Oulunkylän urheilukentälle. Nastolantien päähän Käpylän puolella tuli pommi. Vihollinen pommitti myös Tuomarinkylän peltoja luullen kai niitä Malmin lentokentäksi, salaojitettuja kun olivat. Kaiken kaikkiaan Oulunkylä pääsi vähällä — todennäköisesti siitä syystä, että läheinen Taivaskallion patteri oli Helsingin seudun voimakkaimpia. Muutenkin Pekka Jokipaltio ja Aake Pesonen johtivat Helsingin ilmapuolustusta mestarillisesti. Venäläisten viimeinen suurpommitus 26.2. oli mittasuhteiltaan jättiläismäinen, hyökkäykseen osallistui yli 600 konetta. Suurin osa pommeista 95 % putosi kuitenkin kaupungin ulkopuolelle, Vuosaaren metsiin tai mereen.

Monta on joukosta poissa

Sota vaatii aina uhrinsa. Niin se vaati Oulunkylältäkin. Käytössäni olleen Oulunkylän seurakunnan sankarivainajien luettelon mukaan isänmaansa puolesta kaatuivat seuraavat: Toivo Aarne Neuvonen, Olavi Allan Niinivirta, Terho Johannes Vanne, Eino Johannes Humaloja, Bror Helge Berglund, Bertil Erik Berggren, Aarre Samuel Vire, Veikko Villiam Heimo, Aleksi Stenhammar, nämä yhdeksän talvisodan sekä Onni Armas Tarkiainen, Valdemar August Lindblom. Knut Gustaf Anderzén, Mauno Olavi Vilppola, Kaarlo Akseli Salmi, Arvid Messo, Veikko Oskar Sillman, Kalle Mikael Pulkkinen, Väinö Villiam Salonen, Paul Alexandert Nikolaj Holme, Thure Karl Gustav Stormåns, Heikki Artur Löfström, Leo Vilhelm Kanerva, Voitto Emil Virtanen, Reino Aleksi Luotonen, Ove Hedengrén, Pehr Olof Oskar Myhrberg, Kalervo Seth-Benoni Vire, John Bernhard Nordberg, Herbert Johannes Tietäväinen, lotta Anna Maria Schwarz, Urpo Hjalmar Hemming Laine, Kaarlo Olavi Parviainen, Renaldo Lionel Falk, Niilo Erik Lehtonen, Ville Olavi Nikonen ja Albert Antinpoika Hiiri. Jatkosodassa kaatui 27 Oulunkylän seurakunnan jäsentä ja kaiken kaikkiaan sodan uhreja oli 36. Surevia koteja jäi Etumetsään, Suursuolle, Sarkamäkeen, Veräjämäkeen, Pellavakaskeen ja Patolaan.

Kaatuneiden joukossa oli luutnantteja vänrikkejä, kersantteja, alikersantteja, korpraaleita ja sotamiehiä, oli nuoria ja vanhoja, oli oppineita ja kansanmiehiä, oli perheellisiä ja perheettömiä — yhtä kaikki: kuolema ei kysynyt sotilasarvoja. Kaatumispaikkoina oli ollut tuttuja ja tuntemattomia: Kuolemajärvi, Taipale, Kuhmo, Varloi, Aleksandrovska, Krivi, Syväri, Tali ja Kiviniemi. Osa vainajista siunattiin kentälle jääneinä. Tämä luettelo ei kerro vielä kaikista Oulunkylää kohdanneista menetyksistä. Oulunkylän yhteiskoulussa on sankarivainajien Pro Patriatauluissa kaikkiaan 20 nimeä, joista on viisi samaa kuin edellä on mainittu. Koulua käytiin paljon Oulunkylän ulkopuolelta, joten vainajat ovat kuuluneet muihin seurakuntiin tai siviilirekisteriin. Sama koskee ruotsalaista yhteiskoulua. Talvisodassa kaatuivat prof. Keräsen pojat Olli ja Pekka sekä Matti Jutila ja Osmo Niinimäki. Jatkosota vei kaksi Laitakarin poikaa ja monia muita, mm. Osmo Saarelman, jonka vanhemmat sittemmin lahjoittivat stipendirahaston kaatuneen poikansa muistoksi.


Sota-aikana sankarihautajaiset olivat merkkitapaus paikkakunnalla Ne ikään kuin yhdistivät Suomen kansaa, joka kävi kohtalonkamppailuaan. Moni juhlallinen tilaisuus on jäänyt aikalaisten mieliin. Eräs tällainen oli Rüdiger Seegen viimeinen matka kesällä 1944.

Kansakunta, joka ei vaali perinteitään on arvoton. Sama koskee kotiseudun muistoja. Viettäkäämme hiljainen hetki Oulunkylän puolesta taistelleille.

 

Erik Relander
Oulunkyläinen 4-5/1989

Paluu edelliselle sivulle