Lapsuuteni koti sijaitsi Aidasmäentiellä. Siitä ei ollut pitkää matkaa Oulunkylän pieneen kirjastoon, joka sijaitsi mäellä Veräjänmäentien päässä lähellä junarataa. Siinä 13–14 vuoden ikäisenä innostuin lukemaan. Tultuani koulusta kotiin lähdin heti kirjastoon.

Ahmin illalla kirjan. Seuraavana päivänä lähdin taas kirjastoon. Lukuvauhdillani kirjaston valikoima alkoi tyrehtyä. Palatessani kerran kirjastosta naapurissa asuva Hedengrenin setä istui kaivollaan tien vieressä pieni kirja kädessään: ”Oletko Jacke lukenut tämän?” hän kysyi ystävällisesti. Kirja oli kokoelma Maxim Gorkin novelleja. ”En”, sanoin hämmentyneenä. ”Voit lainata sen jos haluat”, naapurini sanoi. Uppoudun siihen kotiin tultuani. Tyttö-niminen novelli jäi mieleen. Gorkin myötäelävät kertomukset miellyttivät minua.

Seuraavana päivänä menin naapurini luo palauttamaan kirjan. Hän halusi kuulla mitä pidin siitä. Kerroin kömpelösti vaikutelmani. Pienen tauon jälkeen naapurini kertoi enemmän Gorkista ja esitteli kirjastonsa. Hän oli kerännyt siihen kaikki venäläiset klassikot, joita oli käännetty ruotsiksi. Kyläkirjasto himmeni tämän aarreaitan rinnalla.

Thor Hedengren, naapurini, oli Akateemisen kirjakaupassa pitkään palvellut myyjä, joka oli erikoistunut venäläiseen klassiseen kirjallisuuteen. Kerrotaan, että kuin Mihail Solohov (Hiljaa virtaa Don) joskus kävi Helsingissä, hän suuntasi Akateemiseen kirjakauppaan, ostaakseen Hedengrenin avustamana uudempaa kirjallisuutta.

Naapurini oli jo sairaseläkkeellä. Hänen johdollaan tutustuin Nikolai Gogolin Taras Bulbaan ja Kuolleisiin sieluihin. Eniten pidin pilailevasta teoksesta Reviisori, joka ilokseni tuli amerikkalaisena filminä Oulunkylän elokuvateatteri Biolaan. Lahjakas koomikko Danny Kaye näytteli pääosaa ja meno oli sen mukaista.

Myös Gogolin Päällystakki tuli Biolaan italialaisen Alberto Lattuadan neorealistisena versiona. ”Olemme kaikki kasvaneet Gogolin päällystakista”, Dostojevski sanoi kuvatessaan 1800-luvun lopun suuria venäläisiä kirjailijoita.

Luin Dostojevskin Idiootin ja Tolstoin Sodan ja Rauhan sekä Tsehovin novelleja ja Gorkin omaelämänkertaan, joka päättyi Yliopisto-nimiseen teokseen. Palauttaessani kirjan naapurini kuunteli kärsivällisesti käsitystäni siitä, ennen kuin hän hienovaraisesti toi esiin laajaan sivistykseensä perustuvan arvionsa.

Olimme hassu pari, sivistynyt kirjallisuuden asiantuntija elämänsä syksyssä ja nuori tietämätön pojankloppi vasta astumassa elämään. Isäni oli kuollut sodassa, joten hän oli ilmeisen tervetullut isähahmo minulle. Häntä ehkä lämmitti ajatus jakaa sivistyksestään jotakin nuorelle ihmiselle.

Naapurini joutui sitten sairaalaan. Käydessäni häntä tervehtimässä viimeisen kerran hän luki James Joycen Odysseusta ja sanoi silmät loistaen minulle: ”Ajattele, tätä lausetta on jatkunut kymmeniä sivuja eikä se vielä ota loppuakseen”.

Olen koko elämäni ollut hänelle kiitollinen siitä sivistyksen aarteesta, jonka hän nuoruuteni herkimpinä vuosina minulle antoi.

Elämässäni on ollut hyötyä Tolstoin filosofisista ajatuksista, Turgjenevin luonnon ja kartanon kuvauksista, Tsehovin viileästä tarkkailevasta tyylistä, Gogolin kertomuksista valtaapitävien typeryydestä ja koppavuudesta ja Gorkin myötäelävistä, onnettomien ihmiskohtaloiden kuvauksista.

En myöskään väheksy Dostojevskin Idioottia enkä varsinkaan Puskinin Profeetta-runon viimeistä virkettä: Sanalla sytytä ihmismieli.

 

Jacob Söderman 2005

Paluu edelliselle sivulle