Silta
 

 
Se oli ihmeellinen se aseman silta yli pääradan. Tummaa tervattua lankkua, tukirakenteet kuutoskuutosta tai kasikasia ja pitkät pultit suunnattoman suurine muttereineen. Kesällä nariseva, talvella jäästä liukas.

Se oli koko Oulunkylän asemanseudun symboli, se jalankulkusilta. Sen yli kulkivat nuoret ja vanhat, terveet ja vammaiset, näkevät ja sokeat, lastenvaunut ja polkupyörät, ostoskassit ja taakat. Siis rappusia pitkin, miten kukin parhaiten selvisi.

Sieltä oli hieno näkymä etelään. Oikealla itse asemarakennus, josta pullahti junanlähettäjä oikeaan aikaan kädessään läpyskä, toiselta puolelta vihreä toiselta punainen. Jos oikein hyvä tuuri kävi tuli näkyviin myös asemapäällikkö punaisessa kokardilakissaan takin napit kiiltäen. Hieno mies.

Radasta etelään vasemmalla oli makasiini. Sen viereen ajettiin tavarajunat ja siirrettiin rahtia. Se oli rostipohjarakennus, jonka alla oli joutotavaraa, roskia ja rottia. Aina kun sinne ryömi löysi jotain uutta.

Tavararaiteelta purettiin myös hevospeleihin tai kuorma-autoihin, muun muassa puutavaraa. Erityisen tarpeellista oli mennä raiteen luo kun oltiin purkamassa koivuhalkoja. Silloin putoili tuohta ja koivunkappaleita maahan. Tätä satoa kerättiin päreisiin pyykkikoreihin suuria määriä ja kuskattiin uuneihin, helloihin tai klapivastoihin.

Pohjoiseen katsottaessa oli vasemmalla pankin ja apteekin talo. Talo kuin koru. Apteekista saivat pojat ostaa salmiakkia, aikuiset lääkkeitä.

Sillalta oikealle katsoen oli se pikkuruinen mökki, jossa oli kukkakauppa ja Ossi Sorjan parturiliike, jossa leikattiin hiukset ja jossa sai sukupuolivalistusta, jos tarkkaan kuunteli vanhempia setiä ja tutki Cocktail- ja Kalle-lehtiä.

Asema ympäristöineen oli kuin leikkipuisto ja silta oli leikkipuiston kiipeilyteline. Aivan huikaisevaa oli odottaa kävelytasojen alla tukirakenteissa roikkuen veturien tuloa. Kiellettyä oli ja pudota ei saanut.

Pienet töpöt paikallisjunat tai järjestelyveturit puksuttivat vain pienemmät höyrypäästöt. Joskus sattui sitten täysosuma. Ukko-Pekka tuli etelästä päin vetäen raskasta vaunuletkaa, ähki hitaasti kiihdyttäen ja päästäen mahtavat höyrypäästöt poikain silmille. Voi sitä riemua! Nokea tuli myös - ennen kaikkea - vaaleille vaatteille.

Syyskuun 19 päivänä 1952 keräännyttiin sillalle odottamaan oikein erityispitkää junaa. Oli sotakorvausten viimeinen toimituspäivä. Sieltä se juna tuli, kaksi Ukko-Pekkaa veti. Aikuisia oli radan varressa ja sillalla kyynel silmäkulmassa, ei päästy kiipeilemään. Kotona kuunneltiin pääministeri Urho Kekkosen puhe, jossa oli ulkopoliittista asiaa.

 

Eero Rantala 2010


Paluu edelliselle sivulle