Kengät sanoo kop, kop, kop
 
Suutareiden suku

Lauri Saarisen synnyinpaikka on Kellokoski Tuusulassa. Isä ja hänen neljä veljeään olivat kaikki suutareita, kuten heidän isänsäkin. Ammatti periytyi kolmannessa polvessa Lauri-pojalle kätevästi isän opissa. Niin oli usein tapana vielä vuosisadan alkupuoliskolla.

Isä tosin sai oppia ammattiinsa Aleksanterinkadun kuululta suutarimestarilta, mutta siitä eteenpäin työ tekijäänsä neuvoi. Ja hyvin neuvoikin, sillä hän oli poikineen Oulunkylässä hyvin arvossapidetty ammattinsa edustaja, joka piti hintansakin kohtuullisina. Jatsarit, saappaat, lapikkaat ja läskipohjat kuluivat monissa jaloissa. Sillä valinnan varaa oli. Oli suutari Heimo ja suutari Kääriö ja vuosien mittaan monta. muuta. Lauri Saarinen kertoi laskeneensa, että Oulunkylässä hänen aikanaan oli 26 ammattitoveria, joista suurin osa vain tuli ja meni.

Saaristen aika

Oulunkylään Saariset muuttivat 1930 ja ehtivät pitää liikettään monessa osoitteessa. Ensimmäinen asunto oli postiljooni Vingqvistin talossa Pellavakaskessa. Hän voimineen oli erityisen ystävällinen vuokraisäntä, mutta erinomaisen nuuka mies. Heiltä jäi kaikkien oulunkyläläisten ihmeeksi perinnöksi huomattavasti rahaa. Ne menivät sitten jollekin kaukaiselle sukulaiselle, kun rintaperillisiä ei ollut.

Viimeiset yhdeksän vuotta olivat liiketoimien kannalta parasta aikaa Salon huvilassa vanhan Palokunnantalon vieressä. Siitä Lauri Saarinen lähti sotaan. Isä Saarinen kuoli vuonna 1952 81-vuotiaana. Ennen Oulunkylään tuloa kierrettiin taloissa ja tehtiin uusia jalkineita ja korjattiin vanhoja. Se oli pakko lopettaa, kun isän vatsa ei kestänyt talon- emäntien tarjoamia kovin vahvoja ruokia.

Oulunkylässä tehtiin paljon uusia jalkineita. Saapas ja lapikas olivat käytetyimmät työjalkineet varsinkin ulkotöissä. 30-luvulla oli kova työttömyys. Oulunkylän työttömät istuivat Käskynhaltijantien kohdalla kallioilla hakkaamassa sepeliä uuden urheilukentän pohjaksi. Siellä paleli myös Tapio Rautavaara. Rakennusmestari Lönngren, joka hoiti asiaa kunnan puolesta, teetti kaikille sepelinhakkaajille saappaat, jotka he sitten saivat vähitellen maksaa ansioistaan. Kun vanhan korjaamistakin riitti ylen määrin, saivat Saariset tehdä saappaita yökaudet.

Jääkarhu Bärlund

Kivimäessä istui myös Bärlund, jota jääkarhuksi sanottiin. Hän oli hyvin omaperäiseksi tunnettu mies. Autoilija Ahlforss tilasi Saariselta saappaat, ja Bärlund väitti etteivät ne pitäisi vettä, Nurmijärveltä saisi paljon paremmat saappaat. Asiasta syntyi kiista. Saariset panivat saappaan välivuoriksi sian virtsarakon. Kun saappaat olivat valmiit, otti Ahlforss Bärlundin mukaansa ja kahlasi Vantaaseen saappaan suuta myöten. Ja hyvin ne pitivät vettä.

Bärlund oli suuri ja kankea eikä pystynyt oikein vetämään saappaita omin toimin jalkaansa. Asiaa ei auttanut ukkovarpaaseen kasvanut suuri känsä. Hän vaatikin suutariaan vuolemaan pois känsän, josta kunniasta suutari kuitenkin kieltäytyi.

Hyvät asiakkaat

Oulunkyläläiset olivat erityisen mukavia asiakkaita. He pysyivät uskollisina koko 50-vuotisen suutaritoiminnan ajan. “Erityisesti arvostin Tito Collianderia ja varsinkin hänen taiteilijavaimoaan, jonka maalaamia ikoneita kävin ihastelemassa. Rafu Ramstedt korjautti kenkiään ja Moliisin suurella perheellä oli paljon korjattavaa. Yksi Moliisin neideistä, joka viettää vanhuuden päiviään 95-vuotiaana Osmonkallion vanhainkodissa, ilahtui kovin vierailustani hänen luonaan, kertoi Lauri Saarinen.

Kunnanlääkäri Lindroos oli viime aikojen lähinaapuri. Häntä Saarinen tohtoroi enemmän kuin päinvastoin, sillä hän teetti. suutarillaan kaikki korjaukset polkupyörästä ja paatista lähtien. Suutari oli hänen mielestään niin monitaitoinen, että hän pystyi mihin vain. Onneksi Karumaan Teppo otti osalleen puutyöt.

Oulunkyläiset olivat joviaalia väkeä, jotka arvostivat ammattitaitoa ja hyvää työtä. Tuntuukin siltä, Lauri Saarisen mielestä, että vaikka usein moottoriurheilu olisi tarjonnut paljon mukavamman ja jännittävämmän elämän, suutarinammatti on sittenkin ollut mielenkiintoinen elämäntyö. Sen parissa on tutustunut monenlaisiin ihmisiin ja se on antanut tyydytystä ja tarkoitusta toisten palvelemisena.

Paljon olisi muistoja 50-vuotisesta työrupeamasta ja oulunkyläläisistä ihmisistä. Suutarintoimet loppuivat vuonna 1976.

 

Haastattelu ja kuva Thelma Aro
Oulunkyläinen 1/1992

Paluu edelliselle sivulle