Rautatiemuistoja
 

Maamme ensimmäinen rautatie rakennettiin Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Se avattiin liikenteelle 31.1.1862. Sen rakentamisen aikana tutkittiin myös Helsinki–Pietari-yhteyden mahdollisuuksia. Monien vaiheiden jälkeen tämä, 372 km pitkä, Riihimäen ja Viipurin kautta kulkeva rataosuus otettiin käyttöön 11.9.1870.

Samanaikaisesti rautatien rakentamisen kanssa syntyivät myös rautatieasemat. Oulunkylän nykyinen, laitureista ja katoksista muodostettu asema on paikkakunnalla järjestyksessä neljäs. Sitä edeltänyt ja monille tuttu, vielä hyvässä kunnossa oleva asemarakennus, jonka piirustukset ovat vuodelta 1919, ei enää ole alkuperäisessä käytössä. Kaksi aikaisempaa asemaa olivat vuonna 1907 valmistunut, rautatien itäpuolella sijainnut näyttävä rakennus ja 1873 rakennettu pysäkki.

Helsinki–Pietari-radan valmistumisen myötä maamme silloin toiseksi suurin kaupunki, Viipuri, tuli entistä tiiviimpään yhteyteen pääkaupungin kanssa. Sieltä muutti jatkuvasti väkeä nykyiselle pääkaupunkiseudulle ja heidän joukossaan oli myös Viipurissa, Valtionrautateiden virkamieskurssilla erinomaisesti menestynyt, suomea, ruotsia, venäjää ja saksaa taitanut nuorimies Valdemar Teurola. Uudella kotiseudulla hänen ensimmäinen työpaikkansa oli Käpylän asema, mutta varsin pian hänet nimitettiin asemamieheksi Oulunkylään, josta oli junaliikenteen lisääntymisen myötä kasvanut merkittävä asema ja josta tuli vuosikymmeniksi hänen työpaikkansa. Elettiin vuotta 1923 ja Valdemar oli silloin vielä alle 30-vuotias.

Valdemar Teurola avioitui Senja Leskisen kanssa ja heille syntyi poika Toivo, joka äidin varhaisen kuoleman aikaan oli vasta kymmenvuotias. Isä ja poika asuivat Oulunkylän suuren asemarakennuksen toisessa kerroksessa ja kun tilaa oli ja lisätulojakin tarvittiin, heillä oli alivuokralaisina luonnontieteiden opiskelijoita. – Isoisäni oli kiinnostunut luonnontieteistä ja täällä oli alan opiskelijoille hyviä lintumaita, kertoo pakilalainen Pirjo Björk, joka muistelee kuinka pikkutytölle oli kiinnostavaa tutustua isoisän kautta sekä lintuihin että ennen kaikkea rautatien ihmeelliseen maailmaan.

– Monet oulunkyläläiset muistavat minua paljon varhaisemmilta vuosilta Oulunkylän vilkkaana matkatavaran ja tavaraliikenteen asemana. Kaikille sitä käyttäneille tulivat sen halli, kookkaat ovet, narisevat portaat, leveät lattialankut ja suuri puulämmitteinen uuni sekä lipunmyynti ja matkatavaroiden tiski kuten myös junien aikana kiireinen touhu varmasti tutuiksi. Henkilökuntaa vilkkaalla asemalla oli verraten runsaasti ja kaikilla oli yllään vakanssiin kuuluva virkapuku. Juna oli oulunkyläläisten lisäksi tärkeä kulkuneuvo myös lukuisille lähiseudun asukkaille. 1920-luvulla alkanut linja-autoliikenne kulki Pukinmäkeen ja Pakilaan Oulunkylän asema kautta.

Junaliikenteestä Pirjo Björk muistaa muun muassa sen, että junissa oli kolme matkustusluokkaa. Ne oli merkitty vaunujen kylkiin valkoisin, emaloidusta raudasta valmistetuin roomalaisin numeroin. Kolmas luokka junista poistettiin vuonna 1956. – Muista myös sen, miten jännittävää vaunusta toiseen siirtyminen aina oli. Siinä liikuttiin kovassa viimassa rajusti heiluvien vaunujen välissä. Vaikka se vähän pelottikin, kuului se aina matkaan.

Pirjo Björkille ovat rautatiehen ja ennen kaikkea Oulunkylän asemaan liittyvät lapsuuden ajan muistot tulleet viime aikoina mieleen erityisesti siksi, että hän Nordean paikallisjohtajana liikkuu lähes päivittäin tutuissa maisemissa käydessään toimialaansa kuuluvissa konttoreissa Käpylässä, Oulunkylässä, Pakilassa, Pihlajamäessä ja Malmilla.

Arvi Vuorisalo 2005

Paluu edelliselle sivulle