Puhelin tulee Oulunkylään
 

 
Vuonna 1911 perustettiin Oulunkylän Sähkö Oy ja ryhdyttiin jakamaan sähkövirtaa. Mutta jo vuonna 1902 oli Oulunkylällä noin kahdenkymmenen tilaajan puhelinkeskus. Helsingin Puhelinyhdistys oli silloin laajentanut puhelinverkkoaan ja rakensi Myllypelto 7:ään talon puhelinkeskukselle. 

Talon rakennustarpeet kuljetettiin Korkeavuorenkatu 35:stä, josta yhtiö purki puurakennuksen antaakseen tilaa massiiviselle kivirakennukselle, joka valmistui vuonna 1905 ja oli arkkitehti Lars Sonckin piirtämä.

Vuonna 1905 perustettiin Oulunkylään oma puhelinyhtiö, ja silloin saatettiin ostaa helsinkiläisyhtiöltä puhelinkeskus ja johdot 5.500 markan hintaan, kauppaan ei sisältynyt Myllypelto 7:n kiinteistö, jossa keskus edelleen sijaitsi. Oulunkylän puhelinyhtiö vuokrasi talon 400 markan vuosivuokralla. 

Helmikuun 5. päivä 1905 yhtiö sai luvan kamreeri Wäinö Petterssonin (myöhemmin Kapari) ja kauppias Arvid Lindin avulla luvan pidennetyille puhelinlinjoille Oulunkylästä Vanhankaupungin kautta Helsinkiin. Myöhemmin, 13. kesäkuuta 1913, senaatti hyväksyi Oulunkylän puhelinyhtiön anomuksen saada käyttää kuutta parijohtoa, jotka kulkivat Pasilan kautta Oulunkylään.

Oulunkylän puhelinyhtiön ensimmäinen johtaja oli Arvid Lind. Hän hoiti tehtävää aina kuolemaansa saakka vuonna 1924. Arvid Lind oli syntynyt 1871 ja asui Oulunkylässä vuodesta 1901, jolloin hän rakensi Lindebo-nimisen huvilansa Mikkolantien varteen. Huvilan osti myöhemmin Oulunkylän yhteiskoulu. 

Oulunkylän puhelinyhtiö piti 10. maaliskuuta 1909 varsinaisen yhtiökokouksen, josta kerrotaan Hufvustadsbladetissa. Kokous päätti yksimielisesti olla jakamatta päättyneeltä tilikaudelta voittoa osakkeenomistajille. Päätettiin myöskin korottaa uusien puhelimien vuokramaksu 25:een markkaan vuodessa sekä olla antamatta ensimmäistä johtokilometriä tilaajalle ilmaiseksi. Myöskin päätettiin, ettei yhtiön taholta ollut estettä sille, että keskuksen esimies saattoi sopia vapaapalokunnan kanssa tulipalon sattuessa hälyttää päällystö ja jäsenet puhelimella. 

Tito Colliander kirjoittaa kirjassaan Bevarat: ”Kun tuli palohälytys ja kirkonkellot soivat, soitettiin myöskin puhelimilla kaikille niille palomiehille, joilla oli puhelin”. Pieni kirkonkello tornissa rukoushuoneen sisäänkäynnin yläpuolella oli rouva Joice Wickmanin lahja ja sitä käytettiin juuri tähän tarkoitukseen.

Ei ole enää monia, jotka vielä muistavat, miltä vanhat seinäpuhelimet näyttivät. Ne olivat oikeastaan aitoja taideteoksia ruskeine puukehyksineen. 

Myöskin ne naiset, jotka yhdistivät puheluja ovat jääneet aikakirjoihin. Leskirouva Lenander oli monta vuotta puhelinkeskuksen esimiehenä. Hän asui eräässä talon huoneistoista. Neiti Gadd yhdisti puheluja palvellen keskuksessa monta vuotta.

1930-luvun alussa keskusteltiin mahdollisuuksista yhdistää seudun eri keskukset yhdeksi yksiköksi. Helsingin pitäjän ja Mellunkylän keskukset olivat halukkaita yhdistymään helsinkiläisyhtiön kanssa, mutta Oulunkylän yhtiö halusi hoitaa puhelinlaitteensa itse. Kun sitten täällä oltiin valmiita neuvottelemaan, oltiin myyntihintaa ruuvattu ylöspäin niin, että muutosvastarinta laantui. Kuitenkin 16.6.1933 allekirjoitettiin kauppakirja ja niin myytiin Oulunkylän puhelinkeskus 150.000 mk:lla. 

Oston yhteydessä Helsingin Puhelinyhdistys sitoutui automatisoimaan Oulunkylän keskuksen vuoden 1934 loppuun mennessä. Tätä tarkoitusta varten rakennettiin kokonaan uusi rakennus kirkonmäelle, Siltavoudintie 18:aan. Rakennus on edelleen pystyssä ja sen omistaa nyt Elisa.

Helsingin Puhelinyhdistys myi vuonna 1934 Myllypelto 7-huvilan Viking Ahlforsille ja hänen perheelleen, sisar Martalle ja iäkkäille vanhemmille. Perhe asui siinä vuoteen 1966. Huvila purettiin noin 1978.

 

Britta Homlund, huhtikuu 2005
Vapaasti kääntänyt MH

Paluu edelliselle sivulle