Rauhan tulo muutti Oulunkylän arjen. Miehet palasivat rintamalta. Koulut toimivat taas ilman keskeytyksiä. Pimennysverhot jäivät historiaan. Kaikkialla rakennettiin. Teitä parannettiin. Junien lisäksi avattiin linja-autoyhteys Käpylän kautta Helsingin rautatieasemalle. Urheiluseurat ja vapaapalokunta järjestelivät erilaisia kilpailuja. Elokuvateatteri Biola avasi ovensa. Ilmassa oli taas toivoa.

Muiden poikien isien kotiinpalu sai aikaan sen, että ehdotimme veljeni kanssa äidille, että hän hankkisi meille uuden isän. Vaatimuksena oli, että hän osaisi voidella sukset. Äiti torjui ajatuksemme. Hän sanoi, ettei yhtä hyvää isää mistään löytyisi.

Otin asian taas puheeksi, kun olimme kerran matkalla kansanhuoltolautakunnan toimistoon, joka sijaitsi peltoaukeamalla Seurahuoneen edessä. Siinä taitaa nyt kulkea Oulunkyläntie. ”Kuules poika”, äitini sanoi, ”presidentti Mannerheim on kaikkien suomalaisten lasten isä. Sinä saat nyt tyytyä siihen”.

Aivan vuoden 1946 tammikuun alussa luin lehdestä, että Mannerheim oli sairas ja luultavasti luopuisi kohta virastaan. Uutinen sai minut huolestumaan. Ehdotin äidille, että menisimme tapaamaan Mannerheimiä ja suostuttelemaan häntä jatkamaan. ”Tuskin hän ehtii meitä tavata, mutta voisit tietysti kirjoittaa hänelle”, äitini sanoi hajamielisesti ja uppoutui aamun lehteen.

Laadin siis kirjeen presidentti Mannerheimille. Kirjeessä kerroin, että isämme oli menehtynyt, kun saksalaiset olivat pommittaneet hänen laivansa. Kerroin myös, miten äiti oli todennut, että Mannerheim on kaikkien suomalaislasten isä. Lopuksi toivoin, että hän pian tulisi terveeksi ja jatkaisi presidenttinä.

Pyysin vanhimman veljeni nimen kirjeeseen. Hän allekirjoitti sen, vaikka piti hanketta melko lapsellisena. Äiti vei sitten kirjeen Helsingin pääpostiin. Oulunkylän postineidit olisivat kyllä oudoksuneet kirjekuoren osoitetta. Asia unohtui ja muutama viikko kului.

Eräänä tammikuun päivänä 1946 postimies tömisteli lunta kengistään verannallamme ja astui sisään. ”Hyvä rouva”, hän sanoi juhlallisen näköisenä äidilleni, ”pojille on kirje tasavallan presidentiltä.”

Kirjekuori oli pitkä ja kapea. Siinä oli Mannerheihin suvun vaakuna. Se avattiin varovaisesti. Luin sen ääneen. Kirjeessä Mannerheim kiitti meitä kirjeestämme ja toivomuksestamme hänen pikaisesta parantumisestaan, joka oli häntä suuresti ilahduttanut. Hän lähetti meille parhaat terveisensä ja toivoi, että menestyisimme elämässämme. Jos olisimme ahkeria työssämme ja kilttejä ja tottelevaisia kotona niin ilahduttaisimme äitiämme ja kunnioittasimme hyvän isämme muistoa, joka oli kaatunut sankarina taistelussa maamme puolesta, hän kirjoitti.

Allekirjoituksena oli vain käsin kirjoitettu sana ”Mannerheim”.

Käytännössä sihteerit varmaan laativat tällaiset vastaukset. Kirjeessä oli kuitenkin eräs sanonta, joka viittaa siihen että Mannerheim olisi lukenut kirjeemme. Hän käytti meistä sanontaa ”mina duktiga gossar” eli ”reippaat poikani”.

Postimies oli jäänyt seuraamaan kirjeen avaamista ja lukemista. Näin tärkeä toimitus vaati kyllä hänen läsnäoloaan. Kun kirje oli luettu, hän sanoi minulle ystävällisesti mutta vakavasti: ”Tuosta kirjeestä teillä on isona paljon iloa.”

Sitten hän lähti jatkamaan kierrostaan.

Maaliskuun alussa presidentti Mannerheim anoi eroa virastaan terveyteensä viitaten. Paasikivi valittiin hänen tilalleen.

Talvi oli Oulunkylässä silloin kauneimmillaan. Pikkukosken maastossa oli hyvä hiihtää. Norskissa saattoi rohkeampi hypätä kymmenisen metriä. Vantaanjoen jäällä luisteltiin ja pelattiin jääpalloa. Koulu, talviset harrastukset ja Aidasmäen laaja kaveripiiri vei kahden reippaan pojan huomion niin perusteellisesti, etten muista, että presidentinvaihdosta olisi enään pohdittu.