Matti Paloheimo: Tarinaa isästäni Oiva Paloheimosta
 

Oiva Paloheimon kuolemasta on jo 17 vuotta. Hän kuoli vuonna 1973. Teokseni “Levoton Lippi” on eräänlainen elämäkerta, mutta hyvin subjektiivinen nimenomaan minun muistoistani ja kokemuksistani käsin. Ne ovat jo kultautuneet. Se kuvaa yhden miehen elämää eikä sitä voi käyttää tieteellisenä lähdeaineistona. Se ilmestyi vuonna 1985. Oiva Paloheimo oli kaikkea muuta kuin helsinkiläinen, vaikka vietti Ogelissa elämänsä pisimmän jakson eli 20 vuotta. Muun elämänsä ajan hän kierteli eri puolilla lyhyempiä aikoja. Hän oli alkujaan tamperelaispoika, jossa syntyi vuonna 1910. Hän täyttäisi tänä syksynä 80 vuotta (1990).

Orpopoikana hän joutui siirtymään muualle, Kangasalle, jossa vietti varhaisnuoruutensa setänsä kasvattina ja maalaispoikana. Hän viipyi siellä siis aika pitkään ja muutti pois Vehoniemestä 20-vuotiaana Oriveden opistoon ja sieltä Helsinkiin Yhteiskunnalliseen Korkeakouluun 30-luvun alussa.

Muutto Tampereelta ratkaisi

Hän vietti vuodet 1918—1930 maalla. Kansalaissodan kauhut hän koki Tampereella ja kirjoitti siitä kirjan ”Levoton lapsuus”. Hän asui sen jälkeen rauhallisemmissa oloissa maalla. Hänestä tuli, niin kuin hän itse todisti, sydämeltään ja sielultaan maalaispoika, vaikka kaupungissa tulikin vietettyä huomattavasti pitempi aika. Nuoruuden ja lapsuuden vuodet ovat ratkaisevia ihmisen elämälle ja niin hänellekin. Mitä silloin omaksuu ja kokee, se on ratkaisevaa. Monissa hänen romaaneissaan, novelleissaan ja runoissaan on maalaisympäristö. Niissä ollaan jossakin maalaiskylässä, ajatellaan vaikka “Lepakkoa” tai ‘Ratsastusta Eedeniin’. Sen sijaan kaupunkiin sijoitetut romaanit ovat harvinaisempia hänelle ja se ympäristö on selvästi vieraampi.

Oulunkylään varsinaisesti sijoitettua tekstiä on vaikea löytää. Hänhän oli sitä paitsi kirjailija, joka eli teksteissään sekä myös omissa sielunmaisemissaan läpi omaa lapsuuttaan ja nimenomaan lapsuutta, jonka hän koki maalla.

Muutto Oulunkylään

Oiva Paloheimo muutti tänne Oulunkylään monien raskaittenkin kokemusten jälkeen. Hän oli kokenut kaksi avioeroa, kaksi perhettä oli mennyt hajalle ja vaimot ja lapset olivat lentäneet eri ilmansuuntiin niin kuin “Tirlittan” kirjan alussa kuvataan: ukkonen lyö kodin hajalle ja kaikki lentää pois.

“Tirlittan” on tässä mielessä eräänlainen avainromaani, Oiva Paloheimon koko tuotannon paljastavin ja riipaisevin sekä hauskinkin teos. Siinä on kaikki nämä puolet ja sitä voi lukea tässä mielessä. Se on kirjoitettu vuonna 1953, ennen kuin kirjailija muutti tänne Oulunkylään.

Juuri vuonna 1953 avioero varmistui ja isäni joutui muuttamaan Tampereelta pois etelään ja turvautui kustantajaansa, joka tuolloin vielä oli hyvin isällinen — mikä nykyisin on harvinaisempaa. Söderström ja sen pääjohtaja Yrjö A. Jäntti ottivat tämän kirjailijahunsvotin ikään kuin omaksi pojakseen ja pitivät hänestä huolta. Hän toimitti kirjailijalle jopa keittäjänkin Porvoon saaristoon Söderströmin huvilalle, jossa isäni aluksi piti kortteeria, kun mitään muuta ei ollut löytynyt. Siellä hän sitten myöhään syksyyn syys-lokakuulle asusteli. Keittäjä keitti ruokaa kirjailijalle, joka kirjoitti satukirjaa eli teki eräänlaista surutyötä. Tuloksena oli ”Tirlittan”, joka vielä ehti valmistua joulumarkkinoille vuonna 1953.

Samana syksynä sitten löytyi lopullinen kortteerikin täältä Oulunkylästä Jokiniementieltä. Taloa ei valitettavasti enää ole. Se oli Larin Kyöstin vanha puutalo, ja on, niin kuin niin moni muukin hieno puurakennus, täältä, tuhottu. Talo oli todella Larin-Kyöstin Arttula, Larilaksikin kutsuttu jossakin vaiheessa. Se tuli Kirjailijaliiton omistukseen Larin Kyöstin kuoltua hänen testamentillaan. Siinä ehti asua monia kirjailijoita aina 80- luvulle asti, jolloin se valitettavasti purettiin.

Vilkasta elämää

Isäni muuttaessa talossa asui jo yksi kirjailija, mutta siihen mahtui vielä toinenkin. Talossa oli kaksi kerrosta: yläkerta, joka oli lämmin ja hyvä ja alakerta, joka ei ollut lämmin eikä hyvä. Siellä veti joka paikasta, oli kylmä ja muutenkin korjauksen tarpeessa. Mutta siellä oli sattumoisin tilaa ja sitä tilaa Kirjailijaliitto osoitti Oiva Paloheimolle asunnoksi. Ja sinne oli sitten pakko mennä, kun mitään muutakaan tilaa ei ollut.

Siellä samaisessa alakerrassa tuli vietetyksi seuraavat 20 vuotta. Yläkerta tuli sitten aikanaan vapaaksi ja hänen haltuunsa. Toinen kirjailija, joka oli yläkertaan jo asettunut, oli Essi Valta, joka irvileuka Paloheimon suussa pian kääntyi Esivallaksi. Hänen kanssaan vietettiin vaiherikkaita vuosia. Kai siinä oli pientä romanssinpoikastakin, mutta tiettävästi ainakin Oivan puolelta oli kysymys hyväksikäyttösuhteesta, jossa Essi Valta hyväntahtoisena naisena toimi enemmänkin pesula- ja ruokapalveluna eli pesi Oivan sukat ja paidat, silitti ja siivosi ja teki ruokaa. Miespuolinen kirjailija piti enemmänkin huolta huvipuolesta eli kun ei jaksanut kirjoittaa, talo oli täynnä väkeä. Kuvataiteilijat varsinkin olivat uskollisia kävijöitä.

Sitten mentiin välillä kaupungille. Stokkan vintti oli suosituin paikka siihen aikaan. Kun vintti pantiin kiinni tai jatkopaikat sulkeutuivat, tultiin jatkoille Arttulaan. Tästä Essi Valta ei välttämättä niin hirveästi tykännyt. Juhlat jatkuivat aamuun asti ja Essin elämä yläkerrassa oli hyvin levotonta. Tällaista se kuitenkin oli ja johtui suuresti siitä, että alakerran kirjailija oli hyvin yksinäinen ja hyvin viluinen sekä henkisesti että fyysisesti. Hän ei oikein muulla tavalla osannut elää.

Kirjoja syntyi

Töitäkin kyllä tehtiin. Ja myös kirjeitä kirjoitettiin. Isäni oli ahkera kirjeiden kirjoittaja ja hän myös sai paljon kirjeitä. Tuolloin se oli vielä tavallista. Nykyään ei juuri kukaan kirjoita kirjeitä. Ja jos sellaisen saa, niin ei vastaa siihen.

Oulunkylän puut, vedet, nurmet olivat hänelle tärkeitä. Sitä kaikkea oli Oulunkylässä 50-luvulla vielä nykyistä enemmän. 50-luvulla ilmestyi jotakuinkin kirja joka vuosi ja Oulunkylä-vuosina ihan merkittäviä teoksia, joista kannattaa nostaa esiin “Patarouva”-romaani vuodelta 1956, kepeähkö, ranskalaistyylinen teos ja sitten aika kunnianhimoisen avioliittoromaanin “Ei puu yksin pala” vuodelta 1958. Myös aforismikokoelma “Oivalluksia” vuodelta 1959 ja novellikokoelma “Salonki” vuodelta 1961. Viimeisin oli runokokoelma “Palaa ne linnut vielä” vuodelta 1962.

Vaikka tilanne oli ikävänpuoleinen, hän oli varsin tuottelias ja oli pakkokin olla, sillä hänen oli saatava elatus kahdelle taaksejääneelle perheelle ja vielä itsellekin. Omakin talous oli kasvanut, kun hän vuonna 1956 meni kolmannen kerran naimisiin. Tämä kolmas vaimo, Sinikka Paloheimo, joka kuoli jo ennen isääni vuonna 1969, on työskennellyt Oulunkylän kirjastossa muutaman viikon 60-luvun alussa. Hän oli varsinaisesti musiikkipsykologi, mutta myös kirjallisuusihminen ja pätevä.

Kolmas liitto oli sellainen strindbergiläinen avioliittohelvetti jossakin mielessä, mutta sitten ihan onnellinenkin toisessa mielessä, kuten aika useat avioliitot ovat. Välillä meni ihan hyvin ja välillä ei tahtonut mennä ollenkaan.

Levoton Oiva

Isälläni oli ihan nuoruudestaan sellainen taipumus, että hän aina välillä häipyili vain jonnekin. Häipymiset saattoivat olla jonkin tunnin pituisia tai sitten muutaman viikon mittaisia. Koskaan ei saattanut aavistaa, minkä mittaisia ne nyt ovat, missä ollaan tai mennään. Aina tultiin sitten siipi maassa takaisin. Tämä oli tyypillistä hänelle aina 30-luvulta lähtien johtuen näistä lapsuuden kokemuksista, jos haluaa niille etsiä jotakin syviä psyykkisiä syitä.

Isä oli hyvin levoton luonne, joka ei voinut pysyä paikallaan. Jos kotona alkoi olla liian vaikeaa, hän pakeni jonnekin kavereiden luokse ja tietysti myös pullon ääreen. Se oli luultavasti hänen paras ja pysyvin ystävänsä kaikki vuosikymmenet. Monien taiteilijoiden tapaan pullo oli hänellekin tuttu ystävä ja tuttu vihollinen. Oulunkyläläisinä sen varmaan tiedätte.

Ystäviä riitti

Oulunkylä on ollut taiteilijakaupunginosa pitkään jo ihan vuosisadan alusta. En tiedä, kumpia täällä on ollut enemmän, kirjailijoita vai kuvataiteilijoita, joita on edelleenkin varsin paljon mm. omassa keskuksessaan. Heistä moni kuului Oiva Paloheimon lähimpään ystäväpiiriin. Hän halusi nimittäin vapaa-aikanaan olla puhumatta kirjallisuudesta. Hän halusi keskustella jostakin aivan muusta. Niinpä hän sitten viihtyi kuvataiteilijoiden seurassa.

Ehkä hänen kaikkein läheisimpiä ystäviään olivat vuosikaudet ja täällä edelleenkin asuvat Rolf Sandqvist ja Vappu Jurkka. He pitivät huonompina aikoina Oivasta ihan kädestä pitäen huolta. Muitakin täkäläisiä tunnettuja taiteilijoita kuului Larin-Kyöstin talon porukkaan, kuten Jaakko Somersalo, Pekka Kontio ja Lauri Ahlgren. Pekka Kontion muotokuva Oiva Paloheimosta on nerokas, siinä muutamalla viivalla on tavoitettu hänen koko persoonallisuutensa. Mutta kirjailijaystäviäkin oli ja nekin näyttäytyivät täällä kutakuinkin säännöllisesti. Oulunkylän vuosina läheisimpiä olivat Aapeli eli Simo Puupponen ja Arvo Turtiainen sekä Viljo Kajava. Nämä olivat vanhimmat parhaat ystävät.

Nuoria suositaan

Tyypillistä isälleni oli, että hän tykkäsi aivan nuorista kuvataiteilijoista ja kirjailijoista, jotka olivat vasta tuloillaan. Monet 50-luvulla aloitelleet kävivät isäni luona tarinoimassa ja ryypiskelemässä. Eräs, joka kävi usein jääkaapilla kaljaa hakemassa, kun minä täällä asustelin, oli Pentti Saarikoski. Toinen, joka kirjailijauransa alussa viihtyi Oivan luona, oli Hannu Salama, usein pitkiäkin aikoja, niin että välillä sai potkiskella häntä ulos. Salama tuli vähän väkivaltaiseksikin saatuaan viinaa, niin että isä pani hänet porttikieltoon. Ei sopinut tulla pariin viikkoon, mutta sitten taas olivat ovet auki. Ei se vihan pito koskaan kovin kauan kestänyt.

Naapuristossa asusti tunnettuja kirjailijoita mm. Pekka Lounela. Isän jälkeen Larin Kyöstin mökissä asusti Eino Säisä pitkään ja sitten Kaj Westerberg ja Daniel Katz.

Tekstiä, joka liittyisi suoraan Oulunkylään, on vaikea löytää. Jos haluaa mainita runon, joka häntä erityisesti kuvaa, se on vaikeaa. Hänessä on niin monta puolta: uskonnollinen, hyvin sentimentaalisen tunteellinen tai sitten hyvin pirullinen tai hyvin hauska. Valitaan ensimmäisestä kokoelmasta “Vaeltava laulaja” runo pirusta ja Johan Gutenbergista.

 

Matti Paloheimo
Oulunkyläinen 3/1990

Lue lisää:
Vappu Jurkka: Kertomuksia vanhasta taiteilijatalosta
Nimikot: Oiva Paloheimo -seura ry

Paluu edelliselle sivulle