Suntio-Arvo eläkkeellä
 
Arvo Neuvonen, 66 monien ogelilaisten tuntema ja rakastama postinkantaja-suntio on “Hyvä oulunkyläinen” numero kaksi.

30 vuotta Arvo, herkästi haasteleva ja hereästi hymyilevä herrasmies, takasi kirjeiden ja lehtien perille tulon kellosepän varmasti ja peräti 40 vuotta hän ehti palvella Oulunkylän seurakuntaa sekä vanhassa että uudessa kirkossa. Arvo ei silti ole paljasjalkainen ogelilainen:
— Isä-Aatamin tila meni pakkohuutokauppaan Savitaipaleella 1931 ja niinpä sitä lähdettiin eräänä päivänä kolkuttelemaan kohti etelää. Äiti-Iita oli evästänyt kuuden lapsen katraan karjalanpiirakoilla, munavoilla ja isolla kahvipannullisella kaivovettä. Kyllä meillä riitti ällistelemistä: se oli meidän kaikkien ensimmäinen junamatka.

Vielä hämmästyneemmäksi meni pikku Arvon, 11, naama, kun Ogelin valot alkoivat loistaa iltahämärissä. Sähkövalo oli myös tuntematon käsite Neuvosille.
— Taisimme olla aikamoinen näky Oulunkylän asemalla. Minun selkärepustani pilkottivat ukkometson pyrstösulat — isä oli metsästänyt teeriä ja metsoja lähtiäisiksi hengenpitimiksi. Peltikanisterissa oli sen syksy omenia; eväitä oli toki oltava. Vielä nytkin joku muistaa meidän konkkaroikan saapumisen maisemaan...

Isä-Aatami oli jo aiemmin käynyt hakemassa töitä Helsingin satamasta ja vei nyt pesueensa Paasikiven huvilan pikkuiseen sivurakennukseen. Siinä oli entisen eteläkarjalaisen perheen tuleva koti.
— Minusta paikka oli mukava — tilaa tosin oli vain huone ja keittiö, mutta halkovaja oli mielestäni erittäin kaunis. Näin nyt asuimme kaikki: isä, äiti, Toivo, Olavi, minä, Annikki, Kauko, Toini. Olin vielä poikanen, eikä sopeutumisvaikeuksia oikeastaan ollut. Oudointa oli, että niin monet puhuivat hienosti svenskaa, jota meistä ei kukaan sanaakaan ymmärtänyt!

Arvo kävi koulunsa ja lähti ansioon varhain. Jo 16 vuotiaana hän oli sepelityömaalla Ogelissa — samassa paikassa jossa Tapsa Rautavaarakin haki voimia keihäskaariinsa. Oli oppipoikana puusepänverstaassa Seurahuoneella, hääräsi juoksupoikana Lindqvistin kaupassa, teroitteli poria porapoikana ja kantoi vanhempien apuna postia aamuhämärissä.

— Rautavaaran Hilda, Tapsan äiti, oli sitten ystävällinen ihminen. Hän kutsui usein sisälle kahville ja tarjosi mahdottoman hyvää pullaa.

Jo silloin Arvo oli ihastunut postinkantajan rooliin. Kiiltävä hattu ja viralle ominainen arvokkuus kiehtoivat nuorukaisen mieltä.

Suunnitelmat kuitenkin kariutuivat: oli lähdettävä puolustamaan isänmaata. Talvisota meni vartiotehtävissä, mutta sen jälkeen tulikin lähes viiden vuoden komennus Kannaksen tulimyrskyihin.

1946 Arvon unelma vihdoin toteutui: hänestä tuli yksi Ogelin neljästä posteljoonista. Saman vuoden huhtikuussa hänelle tarjottiin myös Oulunkylän suntion paikkaa. Hän otti kutsun vastaan.

Suntion palkka oli vain kolmannes posteljoonin tienestistä ja kaikki oli sodan jälkeen huiman kallista.
— Yksi ainoa aterianpahanen maksoi “pimeässä kuppilassa” 500 markkaa. Rahassa ei totisesti piehtaroitu.

Arvo aloitti postinkannon lainapotkurilla, mutta myöhemmin tuli aseeksi polkupyörä ja lopulta mopo.
— Mopolla juttu kävikin kähäkästi, mutta kerran paukautin Lindqvistin pojan kanssa pahan kolarin kirkon lähellä. Mukana ollut pikkupoikani juoksi siltä seisomalta kotiin ja istui rappusilla tuntikaupalla. Minua oli paikkailtava lasaretissa. Oli se aika paukku, ura oli katketa sillä kerralla.

Aina ei kaikki sujunut kuin tanssi, sillä Arvolta tahtoivat sotkeutua ruotsinkieliset nimet. Mutta ihmiset olivat ystävällisiä ja hymyilivät pikku kömmähdyksille.
— Minä pidin työstäni ja haikealla mielellä lopetin 1976 joutuessani siirtymään sairaseläkkeelle. Oli mukava nähdä ihmisten tulevan iloisiksi ja oli myös mukava saada joulurahaa. Se oli usein puolet kuukauden palkasta.

Ryyppyjäkin joku joskus tarjosi, mutta Arvon suu oli soukalla virka-aikana, vaikkei muuten kiihkein raittiusapostoli olekaan.

Suntion työssä Arvo junaili kirkkopihan siivoamisen ja talvisin lumenluonnin, sisätilat oli myös pidettävä siistinä, virret asetettava taululle, avattava ovet papille, oli lämrnitettävä, soitettava kelloja ja tietysti kerättävä kolehti. Tätä työtä Arvo jännitti aluksi suuresti.
— Tahtoivat kädet väkisten tutista ja tulihan sitä kolhituksi aika monta kertaa kirkkoväkeäkin. Vaimokin tiesi etukäteen vetää päänsä kauemmas, kun tulin lähelle huseeraamaan. Kerran tipahti kattokruunukin, kun sattui liian laajakaarinen koukkaus.

Muitakin pikku kommelluksia kelpo suntiolle ehti sattua 40 vuoden taipaleella. Joskus olivat virret nurin perin, mutta yleisesti ottaen Arvo ansaitsi maininnan erittäin kiitettävä.

1986 keväällä tuli jäähyväisten aika, mutta vielä tänäkin päivänä hänellä on avaimet ja asiaa Oulunkylän vanhaan kirkkoon. Arvo on näet perustanut kellotorniin kirkkomuseon, jota ahkerasti täydentää. Hän ehti olla myös uudessa kirkossa töissä, mutta vanha on rakkaampi.

— Terveisinä kaikille oulunkyläläisille haluaisin sanoa, viihtykää ja tulkaa katsomaan vanhaa pyhättöä! Täältä saa voimaa ja hengellistä ravintoa. Täällä asuvat menneiden seurakuntalaisten henget varjelemassa kaunista kirkkoamme, jonka tulee olla kaikkien ylpeys.

Arvo, joka aikanaan piti itseään liian syntisenä suntion virkaan varastettuaan sota-aikana perunoita nälkäänsä, on ihminen, jonka kanssa kannattaa keskustella.

 

Jouko Siitonen
Oulunkyläinen 4/1986

Paluu edelliselle sivulle