Lapsuuteni Leppäset
 
Muistaakseni perheen nimi oli Leppänen. He asuivat sanoin kuvaamattomassa hökkelissä lapsuuteni Oulunkylässä. Kun kuljin bussipysäkille, se oli muutaman sadan metrin päässä meiltä, kapean soratien varrella.

40-luvun alussa Oulunkylä oli itsenäinen kunta. Vuonna 1946 se liitettiin Helsinkiin ja siitä tuli kaupunginosa pitkän matkan päässä Pitkästä sillasta.

Vuosisadan alussa Oulunkylä oli äveriäiden helsinkiläisperheiden kesäpaikka. Rakennettiin suuria monikerroksisia huviloita torneineen ja syvennyksineen. Siellä oli monta täysihoitolaa, pensionaattia. Vuosisadan alkuvuosina venäläiset upseerit ja muut värikkäät herrasmiehet valtasivat seudun. He halusivat pois kaupungin pölystä. Oulunkylässähän oli Seurahuone tanssiaisia ja hienoja päivällisiä varten. Seudun viehätyksenä oli myös mahtava luonto, jossa vaellella.

Sodan jälkeen pääkaupunkiseudulle muutti väkeä massoittain. Teollisuus tarvitsi lisää työvoimaa. Vanhat huvilat täyttyivät työläisperheistä. Seurahuoneessa esimerkiksi asui viisi perhettä. Siellä oli myös toimiva leipomo ja puusepänverstas. Huviloissa asuttiin ahtaasti ja paleltiin talvisin.

Samaan aikaan myytiin lukuisia tontteja, joille nousi uusia taloja. Niihin muutti virkamiesten ja yrittäjien perheitä. Niiden lisäksi sotaa edeltävä väestö säilyi sijoillaan maanviljelijöitä myöten.

Södermanit saapuvat

Oulunkylässä asui siis hyvin sekalainen seurakunta, kun isäni, äitini ja isoveljeni muuttivat sinne. Minun tuloani ei vielä suunniteltu. Asuimme ensin vuokratalossa, sitten muutimme omaan taloon Veräjämäkeen. Meidän korttelissamme oli pääasiassa omakotitaloja. Niissä asui alempia virkamiehiä, yrittäjiä ja ammattityöläisiä. Lähistön vuokrataloissa oli myös perheitä, jotka asuivat ahtaasti tai jopa kurjasti vuokralla kuten Leppäset.

10-vuotiaan mielestä ympäristö oli ihanteellinen. Korttelissa oli lukuisia lapsia. Ystäviä riitti aina. Äitini ei pitänyt koskaan lukua leikkitovereistamme, olivat he sitten ruotsalaisia tai suomalaisia, hyvin toimeentulevista perheistä tai kommunistien kakaroita. Hänen ainoa vaatimuksensa oli, että jalat oli pyyhittävä, kun tultiin meidän taloomme.

Puhelin ja gramafoni

Talossamme oli kaksi vetonaulaa, jotka olivat harvinaisia sen ajan Oulunkylässä: puhelin ja gramafoni. Puhelin hankittiin, että isä saattoi soittaa kotiin eri satamista. Gramafonin hän oli tuonut ennen sotaa. Veljelläni ja minulla oli tapana ostaa uusimmat iskelmät. Jos joku halusi kuulla ne, se maksoi yhden markan. No, ystävämme saivat toki kuunnella ilmaiseksi. Reiska, joka jo kävi töissä, tahtoi eräänä lauantaina kuulla Mona Lisan kymmenen kertaa. Se oli hyvä afääri. Hän oli tosin pienessä tuiskeessa sillä kertaa.

Puhelin toi Leppäsen perheen minun arkipäivääni. Eräänä syysiltana oveemme koputettiin varovasti. Juoksin avaamaan. Kuistillamme seisoi rouva Leppänen tummana ja vähän kumarana.

Onko maisteri kotona, hän kysyi hiukan hämillään. Minä syöksyin hakemaan äitiä. Hän pyysi rouva Leppästä astumaan sisään. Rouva Leppänen pyysi lupaa soittaa pojalleen, joka istui Sörkan keskusvankilassa. Hän sai soittaa.

Äiti ei halunnut maksua puhelusta, mutta rouva Leppänen jätti jonkun lantin. Siitä lähtien he kävivät silloin tällöin soittamassa, enimmäkseen rouva Leppänen, mutta toisinaan myös pojat. Heissä oli jotakin synkkää. Meillä he käyttäytyivät aina hyvin, kiittivät maisteria mennessään.

Sylvi oli epäluuloisempi kuin äitini. Naapurit eivät katselleet tätä touhua kovin lempein silmin. Se ei äitiäni liikuttanut. Muutkin korttelin asukkaat saivat käydä soittamassa. Kun joku tuli, äiti vilkaisi häntä vain pikaisesti tervehtiäkseen. Sitten hän uppoutui jälleen lehteensä tai kokeiden korjaamiseen. Hän imeskeli ajatuksissaan Klubi 77:äänsä. Kävijät olisivat voineet viedä sukukalleudet mennessään, jos olisivat halunneet.

Kellari, joka jäi tyhjentämättä

Yhtenä kesänä kerrottiin, että yksi Leppäsen veljeksistä oli onnistunut pakenemaan vankilasta. Toverini tiesivät kertoa, että hän piileskeli kumppaneineen metsässä Vantaan joen toisella puolella. Maasto oli siellä risukkoista ja mäkistä ja siellä oli monta luolaa. Sitä paitsi siellä oli Venäjän ajalta säilynyt linnoituslinja monine koloineen ja aukkoineen. Heitä ei ollut helppo sieltä löytää.

Kesä kului ja tuli syksy. Silloin saatiin todisteita, että piileksijät olivat lähellä. Talojen kellarit yksi toisensa jälkeen tyhjennettiin ruokatavaroista, maidosta, hilloista ja marjoista. Harjun kellarista he saivat käsiinsä jopa erän omenaviiniä. Veljeni kanssa suunnittelimme erilaisia varkaiden kiinniottokikkoja, jos ne tunkeutuisivat meidänkin kellariimme.

Oulunkylän poliisit rikospoliisilla vahvistettuina etsivät tihulaisia metsästä joen vastarannalta. Syysyöt kylmenivät. Varkaudet loppuivat. Ainoa rauhaan jätetty kellari koko seudulla taisi olla meidän kellarimme. Siitäkään eivät naapurit oikein tykänneet. - Se johtui varmaan siitä, että rouva on antanut Leppästen soittaa, oli Sylvin pakko myöntää kerran aamuaterialla. Lapsuuteni Oulunkylässä olivat varkaat melko rehellisiä.

Rouva Leppänen menee jokeen

Erään kesäillan tapahtumat olivat dramaattisempia. Leppänen itse paukutti oveamme säikähtäneenä ja epätavallisen selvänä. Minä en pitänyt siitä. Hänen perusilmeensä oli ilkeä. Nyt hänellä oli hätä. Hänen vaimonsa oli saanut tarpeekseen, oli luvannut lähteä ja hukuttaa itsensä. Siihen aikaan hukuttauduttiin Vantaaseen. Leppäskä oli syöksynyt jokea kohti. Leppänen halusi hälyttää poliisin. Muutamat hänen lapsistaan, kaksi tytärtä ja kylähullu Kustaa olivat jo juosseet äitinsä jälkeen.

Veljeni käski minun juosta hakemaan Päkä. Hän itse soittaisi Harkolle ja tulisi rantaan Peren kautta. Hetken kuluttua koko jengi oli koossa joen rannalla. Jakauduimme. Pere ja minä menimme Pirunkallion kautta suoraan Peffaluodolle. Veljeni ja Harkko menivät harjun yli Norski-hyppyrimäelle. Päkä juoksi kommunistien Kansantalon ohi pitkin Herttoniemen rataa sillalle asti. Kokoontuisimme sitten taas Peffaluodolle, joka oli sileä ranta. Siltä liu’uttiin vauhdikkaasti Vantaaseen.

Kun tulimme Pirunkalliolle, meillä oli hyvä näköala koko ahtaaseen jokilaaksoon. Ei missään näkynyt jälkeäkään rouva Leppäsestä. Sen sijaan näimme itse Leppäsen ukon, joka näytti katuvaiselta. Minun teki mieleni työntää hänet alas jyrkänteeltä jokeen. Olin kuitenkin nuorempana lukenut Raamattua lapsille ja se esti minun tekoni.

No, kukaan ei hukuttautunut sinä iltana. Palasimme Pikkukosken uimarannalle, lapsuuteni leikkipaikalle. Poliisikonstaapelikin oli ehtinyt sinne pyörineen. Muutamat aikuiset piirittivät hänet, Kustaa, pitkänä, suurena ja jälkeenjääneenä päästeli kummallisia, surullisia ääniä. Oli jo hämärää. Tunnelma tiivistyi. Silloin juoksi vanhempi Leppäsen tytöistä paikalle ja kertoi, että hänen äitinsä oli tullut kotiin. Pere sanoi, että hänen olisi ollut pakko kulkea Käpylän metsän kautta. Se oli tärkeä johtopäätös tulevien pelastustoimien kannalta. Leppäskän hameenhelma oli ollut märkä, kertoi tytär. Äiti oli seissyt rantaliejussa ja epäröinyt pimenevässä illassa, päättelin itsekseni. Se oli varmaan ollut ikävää puuhaa.

Epätoivoinen herrasmies

Ei voi väittää, että Leppäsen perhe hallitsi jollakin tavoin arkipäiväämme. Päinvastoin, meillä oli paljon tekemistä, toverit, urheiluseura Gnistan, omenavarkaudet, palokunta, radion kuuntelu vuohien paimentaminen Biola-niminen elokuvateatteri palokunnantalolla. Joskus luimme läksyjämme. Partiotoiminta alkoi uudelleen Oulunkylässä. Jotkut meistä liittyivät siihen. Minusta tuli vartionjohtaja.

Eräänä iltana oli koulutusti1aisuus Balderin salissa keskikaupungissa. Tämä tapahtui 40-luvun loppupuolella. Minä olin 10 - 11-vuotias. Myöhästyin bussista ja minun oli pakko kuljeskella kaupungilla kokonainen tunti. Otsatukkineni ja pipoineni olin varmasti outo näky keskellä kaupunkia. Siihen aikaan lapset olivat sängyssä yön alkaessa.

Asetuin aivan bussissa etupenkkiin. Lentäjä ajoi. Hän oikoi mutkat, eikä välittänyt liikennemerkeistä. Vanhemmat pojat tiesivät kertoa, että hän oli ollut sodassa taistelulentäjänä. Kerran hän oli umpikännissä ajaessaan ja teki uuden nopeusennätyksen: 17 minuutissa Rautatientorilta Oulunkylään.

Leppäsen vanhin tytär ehti juuri ja juuri bussiin. Hän oli pukeutunut parhaisiinsa, korkeakorkoiset kengät ja kaikki. Hän istuutui bussin takaosaan. Minä nousin bussista Biolan kohdalla. Talvi-ilta oli muuttunut kylmäksi. Metsän läpi ei voinut mennä. Siellä oli liian pimeää. Ei auttanut muu kuin palata muutama sata metriä ja nousta Krabben mäkeä, joka oli jyrkkä kuja. Kun tulin perille, huomasin, että kaikki mäen katulamput oli heitetty rikki. Epäröin, sodan aikana oli tapahtunut karmea murha eräässä kapean soratien varrella olevassa huvilassa. Murhaaja oli töhrinyt talon ikkunat murhatun verellä. Minä pelkäsin.

- Sinähän olet maisteri Södermanin poika, sanoi ystävällinen ääni takanani. Se oli Leppäsen tyttö.
- Saanko nojata sinuun - kun nämä kengät ovat tällaiset ja mäki liukas.
- Totta kai, minä sanoin ja minusta tuli vaihdokas, pieni herrasmies, joka oli valmis auttamaan hädässä olevaa daamia partiolaislupauksensa mukaisesti. Sillä lailla me kömmimme ylös Krabben mäkeä talvipimeydessä. Minä pitelin kiinni mäen kaiteesta ja hän piteli minua olkapäästä. Hän kyseli, missä olin ollut niin myöhään ja minä kerroin.

Murhahuvilan kohdalla, jonka olin täysin unohtanut, kyselin missä hän oli ollut.
- Tulen ravintolasta, hän sanoi.

Kun erosimme, hän kehotti minua juoksemaan kotiin, etten vilustuisi. Katulampun alla pysähdyin ja käännyin. Näin hänen luistelevan eteenpäin, asumattoman tontin yli johtavaa pientä polkua talohökkeliin, jossa he asuivat.

Kotona menin äitini huoneeseen. Hän istui sängyssään ja korjasi matematiikan kokeita. Hän katsahti minuun ja sammutti Klubi 77:änsä. Kerroin myöhästyneeni bussista.
- Tulin kotiin yhtä matkaa Leppäsen. tytön kanssa, sanoin. Hän on töissä ravintolassa.
- Sehän oli hyvä, sanoi äiti eikä muuttanut ilmettään. Mene nyt nukkumaan ja lue vähän maantietoa aamulla.

Selitys löytyy aina

Eräänä päivänä Leppäsen hökkeli revittiin. Paikalle rakennettaisiin uusi, hieno talo. Perhe muutti kaupunkiin. Kustaa kuuluu joutuneen laitoshoitoon, joku pojista joutui vankilaan ja taas vapautui sieltä. Tiedettiin kertoa, että Leppäsen vanhempi tytär oli joutunut kiinni irtolaisuudesta ja päätynyt hänkin vankilaan.

Eräänä iltana kysyin äidiltä, miten se oli mahdollista.
- sillä taustalla ei hänellä ollut juuri muita mahdollisuuksia, sanoi äiti. Ihmisen käyttäytymiselle löytyy aina selitys hänen taustastaan. Harvoin kukaan on paha alkujaan.

Monta vuotta myöhemmin ymmärsin, että ilotyttö oli pelastanut minut pulasta sinä iltana. Todennäköisesti hän huomasi pelkoni, mutta ei halunnut loukata maisteri Södermanin poikaa. Hänen kohtalonsa tuntui epäoikeudenmukaiselta. Mutta, kuten sanottu, meillä pojilla oli paljon puuhaa. Meidän kannaltamme lähiympäristömme vilisi tovereita ja tekemistä.

Lapsuuteni Oulunkylässä oli myös kurjuutta. Minun ei Christer Kihlmanin tavoin tarvinnut matkustaa Argentiinaan kohdatakseni ihmisten hädän. Monet lapsuusystäväni asuivat vuokrataloissa ja heidän asiansa olivat paljon meitä huonommin. Kasvattava yhteiskunnallinen ympäristö, olisi Atos Wirtanen sanonut.

14-15-vuotiaana minussa heräsi palava kiinnostus kirjallisuuteen. Eniten pidin Maxim Gorkista ja John Steinbeckistä. Kerran päätin kirjoittaa novellin Leppäsistä. Se jäi tekemättä.

Irtolaislaki kumottiin 80-luvulla ministeri Vappu Taipaleen esityksestä. Annoin hänelle melkein anteeksi, että hän asuu rivitalossa keskellä lapsuuteni parasta hiihtomäkeä aivan Pikkukosken vieressä.

Heidän ikkunastaan näkee paikan, johon Leppäsen vanhempi tytär kerran juoksi ja kertoi äitinsä märästä hameenhelmasta.

Eikä Krabben mäkeenkään ole monta sataa metriä.

 

Jacob Söderman
Oulunkyläinen 1/1991

Paluu edelliselle sivulle