Joulupäivänä ajoimme poikani kanssa Malmin hautausmaalle viemään kynttilöitä ja pienen seppeleen perheemme pitkäaikaisen kotiapulaisen haudalle. Yllätyimme, haudalla oli jo pari kynttilää. Edellisellä kerralla ei niitä siellä ollut.

Sylvi oli pienviljelijäperheen tytär Kalvolasta. Perheessä oli paljon lapsia, joita kaikkia pientila ei elättänyt. Hän joutui lähtemään Helsinkiin töitä etsimään kuten niin monet maaseudun nuoret. Talvisodan jälkeisenä kesänä 1940 hän sai työnvälitystoimistosta osoitteemme. Isäni oli merillä ja äiti toimi opettajana. Perheen kotitalouden ja kahden pienen pojan hoitamiseen tarvittiin apua. Edellinen oli palannut maaseudulle. Helsingin pommitukset olivat häntä pelottaneet.

Varmasti Sylvi ilahtui löytäessään työpaikan Oulunkylässä. Hänen siskonsa Fanny Sulka piti sekatavarakauppaa Pellavakaskessa. Saksalaiset lentokoneet upottivat isäni laivan toukokuussa 1941. Hän menehtyi Pohjois-Atlantin aaltoihin. Sylvi huomasi ettei perhe selviäsi ilman häntä. Hän jäi taloomme Aidasmäentielle. Se oli ennen sotaa rakennettu omakotitalo, pienen tonttimaan ympäröimänä.

Tontilla viljeltiin perunoita, porkkanoita, herneitä, raparperia, salaatteja ja muita vihanneksia. Lisäksi meillä oli marjapensaita, kirsikkapuita ja omenapuita sekä kaniineja, kanoja ja muutama vuohi, kissoista puhumattakaan. Äiti tietysti auttoi puutarhassa kun pystyi ja myöhemmin joskus me pojatkin. Pienviljelijän tyttären ammattitaito takasi kuitenkin sen, että synkimpinä sodan vuosina meillä oli syötävää sekä lämmin ja siisti koti. En ymmärrä miten olisimme selvinneet ilman häntä.

Joskus sain häneltä tehtäväksi hakea vuohet Vantaanjoen Pikkukosken läheiseltä niityltä. Ne olivat kieroja otuksia. Jos kumarruin matkalla poimimaan mustikoita, pukki hyökkäsi heti ja lensin nenälleni pusikkoon. Sylville ne sen sijaan osoittivat kiintymystään. Ilmeisesti ne vaistosivat, että hän oli hyvä ihminen. Pikkupoikia sen sijaan oli parasta epäillä alusta alkaen.

Sylvi kuului niihin maaseudun ihmisiin, jotka eivät voineet kouluttaa itseään. Perheellä ei ollut varaa eikä peruskoulua vielä ollut. Oli lähdettävä elantoaan tienaamaan. Vuosien varrella opin arvostamaan hänen hyvää ihmistuntemustaan, kristillistä sivistystään ja epäitsekkyyttään. Pommitusten aikana ei hänen hämäläinen mielenlaatunsa järkkynyt. Lapsille sijattiin eleettömästi vuoteet palomuurin viereen; kellari oli liian kylmä eikä pommisuojaa ollut lähimailla.

Hän palveli perheessämme kolmisen kymmentä vuotta ja ehti vielä hoitaa lapsiani, ennen kuin muutti omaan asuntoon Käpylään. Hän sairastui. Kävimme perheeni kanssa Koskelan sairaalassa, jossa hänet oli leikattu. Hänen makasi sängyssä laihana ja kalpeana. Katse kirkkaana hän katsoi minua silmiin ja sanoi: ”Isäsi antoi pelastusliivinsä toverilleen, jotta tämä pelastuisi.” En pystynyt sanomaan mitään. Syvä suru valtasi sisintäni. Vaistosin ettemme tapaisi enää.

Laitoimme poikani kanssa lyhdyn ja seppeleen haudalle. Pohdimme hetken keneltä ne toiset kynttilät olivat, vaikka molemmat tiesimme, että hänen haudallaan kuuluisi aina olla tuhansia kynttilöitä.

 

Jacob Söderman 2006, tammikuu

 

 

Paluu edelliselle sivulle