Kivalterintien taloyhteisö
 

Monet Oulunkylän alueet on rakennettu vasta muutama vuosikymmen sitten. Yksi tällainen on Kustaankartanon ja Kivalterintien taloyhteisö, jolla on oma, myönteinen luonteensa, ei vähiten asukkaiden ansiosta.

Vanhainkoti mustikkametsään

Sodan jälkeiset vuodet olivat Helsingissä kovan asuntopulan aikaa. Jo 1940-luvun lopulla alkoi kaupungin köyhäinhoidon tarkastelija Gustaf Helsingius (nykyinen titteli kai olisi sosiaalitoimen toimitusjohtaja) suunnitella suurta vanhainkotia ikääntyneen väestön asunto- ongelman poistamiseksi. Arkkitehtipariskunta Saijonmaan piirtämänä nousi Oulunkylän kanta-asukkaiden parhaaseen mustikkametsään vuonna 1953 ensimmäinen Kustaankartanon vanhainkodin rakennus. Vuoteen 1956 mennessä, jolloin viimeinen tiilitalo valmistui, oli koko mäki rakennettu täyteen vanhainkotirakennuksia tyylikkäine juhlasaleineen ja mahtavine keittiöineen. Paitsi mustikkametsää menettivät oulunkyläläiset luonnonlähteen, missä silloin tällöin kävivät virkistäytymässä. Se on nyt ruopattu suihkulähteeksi. Kaupungin järjestämän nimikilpailun tuloksena vanhainkodille annettiin nimeksi Kustaankartano, Gustaf Helsingiuksen mukaan. Myöhemmin vuosina 1972–1978 on taloja saneerattu vanhemman ja raihnaisemman asukasaineksen hoidon helpottamiseksi. Samalla on laitoksen paikkaluku vähentynyt. Enimmillään asukkaita oli noin 850; kevättalvella 1992 noin 640. Sitä mukaa kuin yleinen asuntotilanne kaupungissa on parantunut, on Kustaankartanon asukkaiden keski-ikä noussut ja vain eniten hoidon tarpeessa olevat ovat sinne hakeutuneet tai päässeet. Henkilökuntaa Kustaankartanossa oli maaliskuussa 1992 noin 450.

Asuntoja, asuntoja!

Ajettaessa Helsingin keskustasta Tuusulantietä näkyy puiden välistä oikealla Kustaankartanon mahtava punakeltatiilinen rakennuskompleksi, jota muilta sivuilta rajaavat Käskynhaltijantie, Kivalterintie ja Oltermannintie. Kaupungilla riitti hyvää tonttimaata Kivalterintien varrella Kustaankartanon lähituntumassa.

Ensimmäisenä kerrostalona valmistui kaupungin vuokraamalle tontille vuonna 1955 kaupungin perustamana rintamiehille tarkoitettu Asunto-oy Kivalterintie 18–20, jota ympäristön asukkaat talon muodon mukaan kutsuvat “Kilometritaloksi”. Talossa on 90 asuntoa, suurin osa käsittää kaksi huonetta ja keittiön, pinta-alaltaan noin 47 m2. Joukkoon mahtuu muutama kolmen huoneen ja keittiön asunto sekä yksiö. Paitsi isoa tonttia halvalla vuokralla, Helsingin kaupunki antoi talolle myös hyvin halpakorkoista lainaa pitkällä maksuajalla. Samoin Suomen Hypoteekkipankilta saatu asutus- laina oli halpakorkoista.

Yhteispelillä viihtyisyyttä

Hyvään asevelihenkeen talon asukkaat talkoilla kunnostivat suuren tonttinsa, istuttivat sinne puita ja pensaita, rakensivat lapsille leikkipaikkoja ja myöhemmin vielä ikääntyville asukkaille hirren-
puolikkaista pöytiä ja penkkejä hopeapajujen varjoon. Yhä vieläkin ohikulkijaa viehättävät sireenin tuoksu ja pensaiden vihreys. Jo ensimmäisenä jouluna pihalle hankittiin suuri joulukuusi, jonka ympärillä talon asukkaat jouluaattona pyörivät piirissä. Joulukuusiperinne jatkuu yhä.

“Kilometritalon” jälkeen nousivat osoitteisiin Kivalterintie 22 ja 23 “Tynkätalot”, aravalainalla rakennettu asunto-osakeyhtiö. Sen kaikki huoneistot ovat samanlaisia: kaksi huonetta ja keittokomero, 50 m2. Hevoskastanjat, josikansireenit, jasmiinit ja ruusuorapihlajat kukkivat senkin pihalla. “Tynkätalo” johtuu talojen muodosta: lyhyt ja leveärunkoinen.

Yhtenäiset asukasryhmät

1950-luvulla Valtionrautateiden huolto-osasto rakennutti huoltopäällikkö Kusti Kulon johdolla rautatieläisten tarpeisiin useita aravalainoitettuja asunto-osaketaloja. Yksi näistä oli As.oy Kivalterintie 21, lempinimeltään “Rautatieläisten talo”. Talossa on portaita 5, joista yksi Mestarintien puolella. Kerroksia on neljä. Huoneistoja on yhteensä 60, joista suurin osa kaksi huonetta ja keittiön tai keittokomeron käsittäviä, alaltaan 44–51 m2. Huoneen ja keittiön asuntoja on 12, 32—35 m2, ja isompia asuntoja 8. Aravalain sallima maksimipinta-ala oli tuolloin 87 m2. Talo valmistui 1956. Keväiset pihatalkoot ja päälle talkoosauna kuuluivat rautatieläistenkin yhteishenkeen. Kaupungin vuokratontti on tilava ja rehevä. Maanhankintaan oikeutettu- ja rintamamiehiä oli Helsingissäkin 1950-luvulla vielä runsaasti. Maanhankintaoikeus muutettiin kaupunkilaisrintamamiehille asunnonsaantioikeudeksi. Ja kaupungillakin oli vielä hyvää tonttimaata. Seuraavaksi nousivatkin “Rintamamiestalot”, viralliselta nimeltään Asunto-osakeyhtiö Kivalterintie 17-19, 3 taloa ja 120 asuntoa, vuonna 1956. Asunnot käsittivät 2 huonetta ja keittokomeron, 39 m2, tai 3 huonetta ja keittiön, joko 54 tai 61 m2. Rintamamiehille rakennettiin myös “Monttutalo”, As.oy Pikalähetintie 14—18. Lempinimi johtuu siitä, että mäki laskeutuu Kivalterintieltä Pikalähetintielle päin melko jyrkästi, “monttuun”. Tässäkin yhtiössä on kolme rakennusta, 10 porrasta ja 120 asuntoa, samankokoisia kuin vuotta aikaisemmin Kivalterintien puolelle valmistuneissa taloissa. Alueen palveluissa ei 1950- luulla ollut paljon kehumisen varaa. Liikennelaitoksen bussi kääntyi Käskynhaltijantien ja Mestarintien kulmassa kerran tunnissa. Kivalterintie 20:n liikehuoneistossa oli HOK:n kauppa ja vastapäätä K-kauppa, silloin A. Taimen. Kivalterintie 21:n askarteluhuoneessa oli pieni suutarinverstas, 19:n askarteluhuoneessa peruna- ja juurikasvarasto/kauppa, 17:n autotallissa myytiin kukkia. Niin rintamamiestalot kuin rautatieläisten talokin rakennettiin sankkaan metsään. Alkuvuosina hirvet vanhasta tottumuksesta kulkivat entisiä polkujaan ja pyörivät hämmentyneinä talojen pihoilla.

Nuorison ohjelmaa

Olisi luullut, että kun näin paljon aika tavalla saman ikäisiä perheitä keskitettiin suhteellisen pienelle alueelle pieniin asuntoihin, suurten ikäluokkien “kloppi-ikään” tullut nuoriso olisi häirinnyt alueen rauhaa. Mutta ei. Mestarintien ja Teinintien kulmassa oli sankka kuusikko, joka ulottui aina Tapio Rautavaaran piparkakkutalolle asti ja jota siksi kutsuttiin “Rautavaaran metsäksi”. Siellä oli juuri juurineen kaatunut kuusi, jonka rungolle, oksille ja juurille mahtui jokaisena kauniina kevät-, kesä- ja syysiltana kokoontumaan alueen nuoriso. Matkaradio soi hiljaa ja juttu luisti. Keväisin pihatalkoot kutsuivat nuorisonkin haravan varteen. Ja sireenit kukkivat — edelleenkin. Talvella isät raivasivat ja jäädyttivät Kivalterintien puoleisten talojen pihoihin luistinratoja — pieniä mutta suosittuja.

Omatoimisuus auttaa

Mutta alueen yritteliäät asukkaat olivat tyytyväisiä. 1950-luvun lopulla esim. Kivalterintie 21:n miltei joka parvekkeella oli lastenvaunut. Talossa asuvat kotirouvat paimentelivat hiekkalaatikolla ja pihalla työssä käyvien äitienkin lapsia niin ettei mitään kovin suuria kolhuja päässyt tapahtumaan, ilman korvausta. Kun yksi äiti halstrasi pesutuvan padan hiilloksella omille lapsilleen silakoita, sinne oli kutsuttu koko pihan lapset. Siitä kiitokset — taisi silloin jäädä kiittämättä. Kaikkia ei kiitos enää edes tavoita. Perheeni asui tässä mäessä 12 vuotta. Kun aloimme katsella isompaa asuntoa, kaikki olivat lasten mielestä “liian kaukana”. Teinintieltä sitten löytyi se asunto, joka ei ollut liian kaukana. Ja kaikki kolme lasta ovat oman pesänsä rakentaneet 5—10 minuutin kävelymatkan päähän Kivalterintieltä. Oli se vaan onnistunut mäki - ns. sosiaalista asuntotuotantoa.

 

Annikki Suviranta / Oulunkyläinen 3/92
Kuvat: K. Sundvall, Matti Koskivirta: "Kiltsin Jengiä"


Paluu edelliselle sivulle