Seurakuntalehden arkisto 1982/3 syyskuu: Oulunkyläläisiä

     

     

    ILTA JA ELSA KIVALO, paljasjalkaisia oulunkyläläisiä
    "Me kerromme tulevalle polvelle"

    Perinnenurkka Veräjämäen seurakuntakodissa

    Kun Ilta ja Elsa Kivalo viime keväänä muuttivat kotia Pikkukoskentieltä Aidasmäentielle, tuli heille eteen muuan pulma, jolla kuitenkin oli hyvät seuraukset. Pulma oli se miten saada mahtumaan kaikki rakkaat esineet tilavasta omakotitalosta uuteen huoneistoon. Monet esineistä olivat niin vanhoja, että ne olivat periytyneet isän isoisän kodista ja kenties vieläkin kauempaa ja vaikka niillä sinänsä ei enää ollut käyttöä, kantoivat ne kuitenkin muassaan muistoja ja perinteitä, - pois niitä ei raaskinut heittää.

    Niin sisarusten mieleen juolahti tarjota joitakin esineitä kotiseurakunnalleen, ehkä niille löytyisi säilytyspaikka naapurista Veräjämäen seurakuntakodista tai rakkaaksi tulleen Oulunkylän vanhan kirkon tapulista. Löytyihän niille.

    Sokerileikkurista vihkipalliin

    Vanha ruotsinkielinen virsikirja vuodelta 1701 sijoitettiin Arvo Neuvosen "kirkkomuseoon" ja muista pikku esineistä rakennettiin nurkkaus Veräjämäen seurakuntakotiin. Erityisen mielenkiintoisia ovat kirjoitusvälinekotelo, joka on perintöä Lapin tuomiokunnassa tuomarina toimineelta äidinisältä, ja toppasokerileikkuri, joka periytyy ainakin isän isoisän kodista ellei kauempaakin.

    Kivalon sisarusten lahjoitukset eivät siis varsinaisesti ole vanhaa Oulunkylä-perinnettä, vaan alkujaan pohjoisesta Oulun ja Kemin tienoilta. Kuitenkin sisarukset itse ovat paljasjalkaisia oulunkyläläisiä ja myös kodin käyttöesineet ovat "helsinkiläistyneet" asukkaiden myötä. Kun molemmat sisarukset ovat syntyneet tämän vuosisadan ensimmäisellä kymmenluvulla ja perintöesineet polveutuvat kauempaa kuin isän isoisältä, kertyy niille ikää ja historiaa kunnioittava määrä.

    Uuteen kotiinsa he ovat kunnostaneet mm vanhan öljylampun, joka nyt hohtaa sähkövaloa ruokapöydän yläpuolella, ja monelle seinälle on riittänyt 94-vuotiaana kuolleen Emilia Appelgrenin (isäntädin) öljyvärimaalauksia. Olohuoneen kaunis kalustokin on lapsuudenkodista.

    Vanhat valokuvat ovat luku sinänsä. Ne tallentavat paitsi erään perheen historiaa, myös tuokiokuvia Oulunkylän lähimenneisyydestä.

    Hevosista mehiläisiin

    Kun sisarusten vanhemmat varatuomari Aksel Gustav ja Aili Sofia Fredrika Appelgren vuosisadan alussa saapuivat junalla Oulusta, oli nuortaparia asemalla vastassa hevonen, jolla tulijat kyydittiin uuteen kotiinsa 2-kerroksiseen puutaloon (nykyisen Hankkijan paikalla). Tässä talossa sijaitsi heidän hoidossaan myös Oulunkylän ensimmäinen Kansallispankin sivukonttori, tietävät sisarukset.

    Vuonna 1906 isä muutti sukunimensä Kivaloksi, mikä sekin on "perintöä" pohjoisesta, Kemin lähellä sijaitsevista Kivalovaaroista.

    Edellä tuli jo mainittua hevonen, mutta Oulunkylässä nähtiin toki muitakin eläimiä noihin aikoihin. Vuonna 1911 Aksel Kivalo muutti perheineen Pellavakaskeen (nyk. Pikkukoskentie), missä hän hoiti mehiläisiä 50-luvulle asti, - sama osoite muuten, mistä Ilta ja Elsa Kivalo nyt muuttivat parin kivenheiton päähän. "Vapaussodan aikoihin perheellä oli lehmä, joka laidunsi rannassa Pikkukosken lähellä muutaman muun perheen lehmien kanssa. Oli myös kaniineja, ja jouluna sattui aina niin, että isä oli ruokkimassa kaniineja kun joulupukki tuli." Toisen maailmansodan jälkeen perheellä oli vuohi ja lammas pikku vuonineen ja karitsoineen.

    Jälkiruuaksi mustaa kirjaa

    Kesällä lapset tekivät puutarhatöitä ja kävivät uimassa ja soutamassa. Perheellä oli Kemistä tuotu moottorivene, joka oli taatusti epätavallinen Vantaan-joella. Monilla perheillä oli veneitä Pikkukoskenrannassa, muistavat sisarukset. Kotona riitti aina myös veden ja puun kantoa ja huoneiden lämmitystä, vaikka perheessä olikin kotiapulainen. Iltalla ja Elsalla oli myös oma ompelupiiri naapurin tyttöjen kanssa.

    Sunnuntaisin ei käyty pyhäkoulua, sillä isä-Kivalo oli sitä mieltä, että sunnuntai oli ainoa päivä, jolloin koko perhe saattoi olla yhdessä ja silloin myös oltiin yhdessä. Ruokailun jälkeen isä luki pientä mustaa kirjaa "Topeliuksen evankeliumeja lapsille".

    Oulunkylän vanha kirkko tuli perheelle kuitenkin tutuksi.

    Kun Oulunkylään tuli suomalainen kansakoulu

    Ilta ja Elsa Kivalo muistavat myös, miten nykyisen Pikkukoskentien paikalla oli ampumarata ja "Sandströmin huvilan kohdalla" ampumapaviljonki. "Täällähän se Schaumankin harjoitteli, ennen kuin ampui Bobrikovin."

    Entä silloin kun Oulunkylään saatiin ensimmäinen suomalainen kansakoulu, - oli perheitä jotka muuttivat sen takia täältä pois.

    Vastuullisia seurakuntalaisia

    Vaikka Kivalon sisarukset omistavat muistoja ja perinteitä enemmän kuin moni muu, he elävät kuitenkin - tai juuri siitä johtuen - vireästi nykyaikaa ja osallistuvat vastuullisesti kotiseurakuntansa toimintaan.

    Lähetystyöhön he tutustuivat jo nuorina äidin mukana, rullatuolia käyttävä äiti tarvitsi apua liikkuessaan. Kun he sitten jäivät itse eläkkeelle, oli tie lähetyspiiriin tuttu.

    Yhteisvastuu-keräystä he hoitivat Veräjämäessä uskollisesti vuosikausia. Kun uusi kerääjä viime keväänä jatkoi heidän työtään, kysyttiin yhdellä ja toisella ovella: "Missä ne vanhat tädit ovat?" tai "Eikö teillä olekaan kahta listaa niin kuin Kivalon sisaruksilla, toinen pieniä lahjoituksia ja toinen suuria lahjoituksia varten?"

    (Liisa Järvinen)

    Kuvatekstit: ( kuvia ei tällä hetkellä ole käytettävissä)

    - Tämä toppasokerileikkuri on ainakin isän isoisän kodista ellei kauempaakin, muistelevat Ilta ja Elsa Kivalo poiketessaan Veräjämäen seurakuntakodissa.

    (Sigurd Lehmuskosken ottama kuva Oul.srk:n kuva-arkistossa)

    Lauri, Olli, mummi, Ilta, äiti, Elsa ja isä Kivalo kotoisen ruokapöydän ääressä Pellavakaskessa vuonna 1912. Kuva on Kivaloiden perhearkistosta.

    kuva ja haastattelu, Seurakuntalehti 1982/3 syyskuu

    (kuvat Oulunkylän srk:n kuva-arkistosta ja Kivaloiden perhearkistosta; sisarukset ovat jo kuolleet)

tarinoita ruotsiksi