NIIN VÄHÄN IHMINEN TIETÄÄ, MISSÄ ONNI HÄNTÄ KOHTAA 
– sanoi monitoimimies Toivo Viitasaari –

Kuva Toivo Viitasaaren virkaanasettamisesta 1949
Virkaanasettaminen 30.10.1949
Oulunkylän ensimmäisen vakinaisen kirkkoherran asetti virkaan Tampereen hiippakunnan piispa E.G.Gulin. Toivo Viitasaarella on yllään uusi kirkkokuorolaisten ompelema messukasukka.

Tiesitkö että Toivo Viitasaari aloitti opintonsa maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa, mutta vaihtoi pian teologiseen tiedekuntaan? Tiesitkö että Toivo Viitasaaren koti paloi poroksi, kun Rotterdamia pommitettiin toisessa maailmansodassa? Tiesitkö että Toivo Viitasaari aloitti työnsä Oulunkylässä vuonna 1943?
Tiedätkö edes, kuka on Toivo Viitasaari? Aiheellinen kysymys, sillä Helsingissä ihmisiä tulee ja menee, niin että lopulta Joosefista kukaan ei tiedä mitään. Tiedätkö mihin vertaus liittyy? Seuraavassa tarinaa Oulunkylän seurakunnan ensimmäisestä vakinaisesta kirkkoherrasta.


MUUTTUVA SEURAKUNTA

– Täällä on kirkkoherra Toivo Viitasaari Oulunkylän seurakunnasta… kuului puhelimesta, kun nostin luurin Domuksessa, mihin olin tullut tyhjentämään huonettani vuoden 1964 lopussa.

Se oli ensi kosketus tulevaan esimieheeni ja samalla kutsu työntekijäksi Oulunkylän seurakuntaan, ääni, jonka sittemmin kuulin monta kertaa eri yhteyksissä. Vasta kun tammikuun puolessa välissä aloitin työt Oulunkylässä, näin kirkkoherran kasvoista kasvoihin, vanhassa pappilassa lähetysompeluseurassa.

Kaikki tämä oli meikäläiselle myös ensi kosketus Oulunkylään yleensä. En edes koulutyttönä Anni Swanin Iris rukkaa lukiessani ollut kiinnittänyt Oulunkylä-nimeen mitään huomiota, vaikka se mainitaan kirjassa kaksi kertaa. Oulunkylä ja kirkkoherra Viitasaari linkittyivät nyt tiukasti yhteen.

Kun Toivo Viitasaari vuonna 1943 tuli Oulunkylään vt kirkkoherraksi, oli Oulunkylä itsenäinen kunta ja itsenäinen seurakunta. Suuren esikaupunkiliitoksen tapahduttua vuonna 1946 Oulunkylän kunta lakkasi olemasta, mutta itsenäinen Oulunkylän seurakunta jatkoi kaupunkiseurakuntana. Vasta vuonna 1959 seurakunnan taloudellinen itsenäisyys päättyi, kun se liitettiin yhteistalouteen.
Oli aika myös vakinaistaa kirkkoherran virka. Kun Toivo Viitasaaresta vuonna 1948 tuli vakinainen kirkkoherra, takana oli värikäs vaalitapahtuma. Yksi tärkeä valintakysymys oli kielikysymys, seurakunta kun oli vielä kaksikielinen.

Kerrotaan, että puukirkon suntio Arvo Neuvonen, joka toimi myös postinjakajana, teki tehokasta vaalityötä Toivo Viitasaaren puolesta, joka oli vasta neljännellä vaalisijalla. Myös Oulunkylän Suomalaisella Seuralla oli asiassa oma osansa. Ja niin kävi, että Viitasaari valittiin kirkkoherraksi neljänneltä vaalisijalta, mikä siihen aikaan oli hiukan helpompaa kuin nykyisin, joskin jossain määrin monimutkaisempaa. Neljänneksi pyydetty kun joutui pitämään myös oman vaalisaarnansa, minkä jälkeen vasta toimitettiin vaalit. Vuoden 1961 alusta Oulunkylän seurakunta muuttui yksikieliseksi, siis suomenkieliseksi.

Muutoksia kyllikseen niin seurakunnalle kuin sen kirkkoherralle.

RAKENNUSMIES

Oulunkylän kirkko Teinintiellä täytti 40 vuotta adventtina 2012. Uusi kirkko oli yksi Toivo Viitasaaren suurista rakennushankkeista Oulunkylän seurakunnassa.

Vuodesta 1905 asti seurakunta oli kokoontunut pienessä puukirkossa Siltavoudintiellä (Siltavoudintie rakennettiin vasta 1962), väliaikaisesti, niin kuin sanonta kuului. Uuden kirkon arkkitehtuurikilpailu ratkesi 1964, ensimmäinen sija ”Kivialttari” -nimisellä ehdotuksella. Liian kallista!
 


Haave ja todellisuus kirkosta eivät kohdanneet kun Castrénin suunnitelma jouduttiin rahallisista syistä valitsemaan. Viljo Revellin Kivialttari jäi toteutumatta samoin kuin aikaisemmat arkkitehti Esko Lehtosen luonnokset kirkoksi. Oikealla, seinällä on Raimo Heinon (1932-1995) puinen alttariveistos Minä se olen. Aiheena on Jeesuksen vangitseminen Getsemanessa. Symbolisesti siinä keskellä on Jeesus, vasemmalla vangitsijat, oikealla opetuslapset. 

Uusi vaatimattomampi luomus sai kirkkoherralta monta tulkintaa. ”Jos tätä nyt sitten kirkoksi voidaan sanoa”, pikemminkin kenkälaatikko tai supermarket… Mutta kun työt vihdoin alkoivat, kirkkoherra heittäytyi suorastaan lennokkaaksi Seurakuntalehden  pääkirjoituksessa: ”… korvia huumaava kallioporan jyrinä kirkon rakennustyömaalla on kauan odottaneiden korvissa ollut näinä päivinä kuin taivaallista musiikkia ja poran tieltä savuna lentävä kalliontuhka kuin pyhää suitsutusta ja mirhaa.”

Kirkko kuin kirkko, siihen oli tyytyminen, monitoimimies oli saanut monitoimikirkkonsa. Jaakko Juteinia siteeraten: ”Opi sitä sietämähän, mik` ei parkuen parane”. Heti seuraavana vuonna 1973 hyvästeltiin Toivo Viitasaari eläkkeelle, seurakunta lahjoitti hänelle könninkellon.

Toinen iso rakennushanke, jo ennen pääkirkkoa, oli Maunulan seurakuntakoti
(katso kuva), joka vihittiin käyttöön olympiavuonna 1952 ja toimi jumalanpalveluspaikkana aina Maunulan kirkon valmistumiseen asti 1980. Maunulan kirkko ja mahdollinen seurakuntajako, Oulunkylä ja Maunula, väikkyikin taustalla ja kirkkoherran kirjoituksissa kaiken aikaa. Seurakuntajako ei toteutunut,  Maunulan kirkon ( katso kuva) valmistuessa Viitasaari oli jo eläkkeellä.

Elämännokka, leiripaikka Sammatissa, tuntui olevan Toivo Viitasaaren mielihankkeita. Tontti ostettiin 1966 (osittain lahjoituksena), ensimmäinen rakennus oli sauna pääasiassa nuorten toimesta, tyttöjen ja poikien telttaleirit olivat vakio-ohjelmaa monena kesänä, kunnes päärakennus valmistui 1975. Koska yksityinen seurakunta ei yhteistaloudessa voi omistaa mitään, hanketta pyöritti Oulunkylän seurakunnan siirtolayhdistys, joka Viitasaaren toimesta oli perustettu jo 1958. Myös kesäkoti Sipoon Savijärvellä oli ostettu 1958 silloin vielä itsenäisen seurakunnan leirikäyttöön.
 


Elämännokassa 24.5.1971 Elämännokan leiripaikka Sammatissa Enäjärven rannalla oli erityisesti kirkkoherran sydämellä. Jo ennen kuin päärakennus valmistui 1975, hän järjesti sinne retkiä. Tässä työntekijöitä kevätretkellä, makkaroita paistetaan nuotiossa.

Varsinkin ennen uutta kirkkoa kirkkoherra hankki kerhotiloja seurakuntatyöhön. Mainittakoon Veräjämäen seurakuntakoti, joka sijaitsi mm vanhassa poliisitalossa, nuoret kutsuivatkin paikkaa Putkaksi. ( Myöhemmin seurakuntakoti sijaitsi Runoilijanpolulla, siitäkin on jo luovuttu) Myös vanhassa kansakoulussa edelleen toimivan 41-vuotiaan kutomakerhon syntysanat lähtivät aikoinaan hänen huuliltaan. Ennen pääkirkon valmistumista kerho- ja pyhäkoulupaikkoja oli kymmenkunta eri puolella seurakuntaa.

MEDIAMIES

Seikka jota itse suuresti arvostan edesmenneessä esimiehessäni, oli hänen vahva panoksensa mediatyössä, johon hän vetäisi meikäläisenkin mukaan. Hänen toimestaan sain tuntuman tiedotuksen vinhasti vaihtuviin kuvioihin niin seurakuntatasolla kuin kirjapainoalalla.

Vähänkin merkittävämpi tilaisuus, peruskiven muuraus tai piispantarkastus tai nuorten kutsuilta, niin kirkkoherra tilasi ammattivalokuvaajan paikalle. Sen seurauksena seurakunta voi nyttemmin ylpeillä mittavasta valokuvien mappikokoelmasta, kuvia jopa 1940-luvulta asti.

Vuosikertomus vuodesta 1959 lähtien oli Viitasaaren suuria kevätprojekteja ”seurakuntatietouden vireillä pitämiseksi”. Tätä painotuotetta kuulemma seurakuntayhtymässäkin sittemmin odotettiin jännityksellä. Kun Vuosikertomuksen toimittaminen kirkkoherran eläkkeelle jäätyä siirtyi minulle 1969/70, kuulin hänen kommentoivan: pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä. Totta, Viitasaaren 50-100 -sivuiset ”aikakauskirjat” ohenivat ohenemistaan, kun mm pitkät nimiluettelot osoitetietoineen jätettiin pois jo ihan turvallisuussyistä. Nyt vanhoja vuosikertomuksia lukee lähes historiateoksina.

Vuonna 1971 syntyi Oulunkylän-Maunulan Seurakuntalehti. Muistan elävästi, miten Toivo Viitasaari, Ilmari Kallio ja meikäläinen ajoimme vapun aattona kirkkoherran pikku volkkarilla Somerolle tutustumaan Somerpainoon.

”Uhkayritys”, otsikoi kirkkoherra pääkirjoituksensa ensim­mäisessä numerossa. ”Arvoisat kanta-Oulunkylän, Veräjämäen, Vanhan Käpylän, Maunulan, Pirkkolan ja Suursuon asukkaat!… Kysymys on vaatimattomasta lehtiyrityksestä, jonka pyrkimyksenä on antaa Teille tästä eteenpäin jatkuvasti tietoa Oulunkylän seurakunnasta ja sen toiminnasta…” Lehden ympärille perustettiin toimituskunta: päätoimittaja Toivo Viitasaari, toimitussihteeri Liisa Järvinen, muut jäsenet Oke Jokinen, Ilmari Kallio, Kirsti Riipola, Pertti Simola. Lehteä julkaistiin vuoteen 2002 asti, minkä jälkeen seurakunta siirtyi yhteistyöhön paikallislehti Oulunkyläisen kanssa.

Unohtaa ei sovi myöskään Toivo Viitasaaren traktaatteja ”Elämämme kallein asia”, nelisivuisia A5-lehtisiä, joita hän julkaisi kristinopin kappaleiden pohjalta ties mistä asti.

Taidetta 1971: ”Niin kuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa” oli tämän taideteoksen nimenä. Toivo Viitasaari teki sen vanhan pappilan vintiltä löytyneistä aineksista seurakunnan taidetapahtumaan, ”käärme” saattoi kulkeutua Elämännokasta. Taiteilijakin monitoimimiehestä siis löytyi.

 Niitä, kuten e.m. painotuotteita, jaettiin joka kotiin aluksi käsipelillä, sittemmin postia ja jakelufirmoja hyödyntäen. Arkistoon on jäänyt myös kovakantinen ”Rippikouluni” työkirja, jonka Viitasaari vuonna 1964 suunnitteli ja painatti oman seurakunnan rippikoululaisten käyttöön.

Mediamiehen otteita kuvastaa osaltaan Toivo Viitasaaren harrastus hollannin kieleen ja sittemmin myös venäjän kieleen.

KRIITIKKO

Se mikä sai Toivo Viitasaaren erityisesti teroittamaan sanan säilänsä, oli Helsingin seurakuntayhtymä ja yhteistalous. Oli vaikea pala itsenäiseen työskentelyyn tottuneelle kirkkoherralle joutua rengiksi omaan taloonsa, kuten hän asian ilmaisi. Vahvasti hän koki, että 33:n seurakunnan yhtymässä paikallinen seurakunta jäi monesti jalkoihin.

Heti tuoreen Seurakuntalehden toisessa numerossa hän kirjoittaa:

”Kun alkavan syksyn kirkolliskokouksessa ratkotaan tärkeitä koko kirkkoa ja paikallisseurakuntaa koskevia hallinnollisia kysymyksiä, täytyy hartaasti toivoa, että tehtävät päätökset koituisivat paikallisen seurakunnan avuksi eikä sortamiseksi. Vai halutaanko Suomeen luoda kirkko, jonka kenraalit marssivat ilman armeijaa? Caveant consules!” (18.8.1971)

Vähän ennen eläkkeelle jäämistään kirkkoherra syytää terävää tekstiä, mottona Kaarlo Kramsun sana ”Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit` ei hanki”.

”Kirkon me tosin lopulta saimme, mutta ei niin, että siitäkään olisimme saaneet itse päättää… Oli menossa kaikkien sota kaikkia vastaan, jossa valtaa käsissään pitävien oli helppo huutaa kulunutta fraasiaan `Ei ole rahaa!` … Yli kymmenen vuotta jatkuneen holhouksen ja jarrutuksen jälkeen olen sitä mieltä, että seurakuntien yhteistalous ei ole se tapa,  jolla seurakuntien asiat voidaan menestyksellä hoitaa… Itsenäisen seurakunnan on yhteistaloudessa käynyt kuten muinoin kuninkaiden Ranskan historiassa… taloudenhoitaja sulki kuninkaan vankilaan ja rupesi itse kuninkaaksi. Nykyisen yhteistalouden vallitessa on paikallisseurakunnasta, isännästä, tehty renki omassa talossaan.” Taideteosten valinnassakin on seurakuntayhtymän taidetoimikunta halunnut painaa oman puumerkkinsä, arvostelee kirkkoherra ja kysyy: ”Mistä tulisi lapsi, joka uskaltaisi sanoa, että keisarilla ei ole vaatteita?” (18.1.1973)

Lähes joka Seurakuntalehden ja Vuosikertomuksen pääkirjoituksesta saa lukea, mitä mieltä kirkkoherra oli seurakuntayhtymän ja paikallisseurakunnan suhteesta asiassa kuin asiassa. Ei ihme että Viitasaaren jäätyä eläkkeelle seurakuntayhtymän edustajat harmittelivat, ettei ole enää mitään mielenkiintoista läksytystä odotettavissa ja luettavissa.

klikkaamalla isompi kuva

Konfirmaatio 8.7.1962: Kirkkoherra jakaa ehtoollista rippikoululaisille. Tytöillä ja pojilla on yllään omat puvut, albat yleistyivät vasta 1960-luvun puolivälissä. Huomaa myös saarnatuolin paikka puukirkon alttarin takana.

Viimeisessä Seurakuntalehden pääkirjoituksessaan 18.4.1973 kirkkoherra hyvästelee omaa seurakuntaansa jäähyväisten tunnelmissa lämmöllä ja tyytyväisyydellä:

”Siirtymiseni Oulunkylän seurakuntaan, kun olin vielä kolmekymmentä vuotta nuorempi, tuli minulle yllätyksenä… Ajatella nyt, että Rotterdamin jälkeen täytyi jättää myös Helsinki… ja muuttaa kaupungin ulkopuolelle, jonnekin maailman laitaan, Oulunkylään!.. Niin vähän ihminen tietää, missä onni häntä kohtaa! Nyt en tunne parempaa paikkaa, kuin on Oulunkylä…”

SAARNAMIES

Ennen kaikkea Toivo Viitasaari oli pappi, jolle Raamatun sana oli tärkeä. Saarnat muistuttivatkin usein raamattutuntia, lähes jokainen sana ja jae tarkkaan selitettynä,  pituuttakin niillä riitti. Mutta lomaan mahtui keventäviä yksityiskohtia. Kerrankin Maunulan seurakuntakodin jumalanpalveluksessa saarnamies tokaisi kesken saarnansa poikatyöntekijä Erkki Huttuselle:  ”Menepäs, Erkki, hakemaan minulle lumipallo!” Erkki kävi seurakuntakodin pihassa pyörittämässä lumipallon ja toi sen saarnatuoliin ja saarnaaja käytti sitä vertauskuvana – en enää muista mistä, mutta tapauksen muistan.

Omassa kirjahyllyssäni kunniapaikalla seisoo järkälemäinen Martti Lutherin tunnustuskirjat, painettu Turussa 1948. Sain sen Toivo Viitasaarelta lahjaksi kohta seurakuntaan tultuani eikä se vaille käyttöä jäänytkään.

Saarnamiehen tyyli ei rajoittunut saarnatuoliin. Jo Seurakuntalehden ensimmäisessä numerossa hän painotti: ”Suurin uutinen, minkä seurakunta voi milloinkaan tehdä tiettäväksi, on evankeliumi eli hyvä sanoma Jumalasta…” Samassa numerossa kehotettiin järjestämään kotiseuroja, joita oli pidetty jo ainakin kahtena kesänä.

Vielä siirryttyään eläkkeelle Toivo Viitasaari kantoi huolta sanan julistamisesta seurakunnassaan. Hän oli mukana mm miestenpiirissä, missä alusti keskusteluja. Lähettipä hän ainakin kerran ojennuskirjeen seurakunnan työntekijöille, kun hänen mielestään sanan julistaminen oli jäänyt liian vähälle.

Kirkkoherra Toivo Viitasaari oli periaatteistaan huolimatta joustava ja sovitteleva esimies alaisilleen. Ja monenlaista työntekijää meitä riittikin. Joskus tuli sellainen vaikutelma, että tuomiokapitulikin uskoi hänen alaisikseen yhden ja toisen persoonan, jolla muualla oli/olisi tullut hankaluuksia.

Lasten kertoman mukaan isä Toivo ajeli aluksi virantoimituksissa polkupyörällä, kunnes 1950-luvun puolivälissä osti ensimmäisen autonsa. Minäkin pääsin kohta seurakuntaan tultuani kiertoajelulle, kun kirkkoherra halusi esitellä uudelle työntekijälle alueen yksityiskohtia ja tärkeiden henkilöiden pihapiirejä.

PERHEENISÄ

Kaiken työnsä ohella Toivo Viitasaari oli perheenisä. Muuttaessaan Hollantiin merimieskirkon työhön 1935 hän solmi avioliiton, puolisona Helmi o.s Liuttu. Perheeseen syntyi Rotterdamissa kolme lasta, joista Erkki-poika kuoli parin vuoden iässä. Suomeen palaamisen jälkeen perhe kasvoi vielä kolmella lapsella, nuorimpana Marjatta s.1949, jonka vihkimisestä Matin kanssa vasta valmistuneessa Oulunkylän kirkossa 1972 oli juttu Oulunkyläisessä 5/2012.

Helmi-puoliso ja lasten äiti kuoli 1957. Uusi avioliitto Meri o.s. Liutun kanssa kesti 1958-1988, minkä jälkeen Toivo Viitasaari joutui taas luopumaan puolisostaan kuoleman kautta. Yksin eläminen ei sopinut hänelle. Vuonna 1990 solmittu kolmas avioliitto Meeri Niemen kanssa päättyi, kun Toivo Viitasaari kuoli vuonna 1997.

Toivo Viitasaaren hauta sijaitsee Oulunkylän hautausmaalla, lähellä sankaripatsasta. Tämä hautausmaa perustettiin silloin, kun Oulunkylän seurakunta oli itsenäinen, mutta on nykyisin osa Malmin hautausmaata. Haudassa lepäävät hänen lisäkseen kaksi ensimmäistä puolisoa ja   Rotterdamissa kuollut lapsi.

Kirkkoherran virkavuosien aikana perhe asui ns vanhassa pappilassa Teinintie 26 (nyk. Rautiontie). Talo oli vuosisadan vaihteessa siirretty Bulevardilta, remontin yhteydessä kirkkoherra löysi seinätäytteistä sanomalehtiä vuodelta 1838. Pappilarakennuksessa toimi myös kirkkoherranvirasto uuden kirkon valmistumiseen asti. Lisäksi yläkerrassa oli kaksi pienempää asuntoa, nuorisonohjaajalle ja seurakuntasisarelle. Kellarikerroksessakin oli asuintiloja, mm talonmiehelle. Kun lasten päiväkerhot yleistyivät 1970-luvulla, sellaisellekin löytyi talosta tila. Eläkkeelle jäätyään kirkkoherra muutti Oltermannintielle. Vanha pappilarakennus purettiin keväällä 1980.

Liisa Järvinen (2013)

Lähteitä:
Oulunkylän seurakunnan julkaisut: Vuosikertomus 1959-, Seurakuntalehti 1971- ja valokuva-arkisto.. Pappismatrikkeli 1990. Keskustelut Marjatta Weckmanin (o.s. Viitasaari) kanssa sekä kirjoittajan omat kokemukset Oulunkylän srk:n työntekijänä vuodesta 1965 lähtien.

TIIVISTETYSTI
Toivo Viitasaari syntyi 1909 Alajärvellä Etelä-Pohjanmaalla maanviljelyskodin lapsena, pääsi ylioppilaaksi 1926 Kristiinan suom.yhteiskoulusta, opiskeli ensin maat-metsätiet. tiedekunnassa, vaihtoi teologiseen tiedekuntaan, sai pappisvihkimyksen 1932 Turussa. Toimi pappina erilaisissa tehtävissä Askaisissa 1932-33 ja Kaarinassa 1934-35, sitten Hollannissa Merimieslähetysseuran Rotterdamin asemanhoitajana  1935-40. Kun Rotterdamia pommitettiin, nuorelta perheeltä tuhoutui tulipalossa lähes kaikki kotia myöten. Paluu Suomeen vei töihin Paavalin seurakuntaan 1941-42 ja Kallioon 1942-43, kunnes Toivo Viitasaari päätyi Oulunkylän vt. kirkkoherraksi 1943-48 ja vakinaiseksi kirkkoherraksi 1948-1973, mistä virasta hän jäi eläkkeelle. Hän toimi myös Oulunkylän yhteiskoulun uskonnonopettajana 1943-55. Toivo Viitasaari kuoli 1997 Helsingissä 88-vuotiaana.

Sanottua   
Oulunkylän vanhan kirkon suntio Arvo Neuvonen oli yksi Viitasaaren kannattajista. Hänen mukaansa erityisesti Oulunkylän Suomalainen Seura kunnostautui Viitasaaren läpiajamisessa. Intoa riitti Arvo Neuvosellakin, joka toimi myös postinjakajana ja tapasi ihmisiä. Hänen mukaansa ruotsinkieliset kannattivat erityisesti Ilmosta, joka sai eniten ääniä kolmesta varsinaisesta ehdokkaasta. Seurakunta oli tuolloin vielä kaksikielinen ja kieliriita taustalla.

Virkaanasettajaisissa Toivo Viitasaarella oli yllään uusi messukasukka, jonka kirkkokuorolaiset olivat ommelleet ja kirjoneet. Rouva Aini Ilvesoksan mukaan hän joutui joskus yöllä purkamaan huonompien tekijöiden ompeleita ja laittamaan uusiksi. Valmista tuli ja messukasukka on yhä vanhan puukirkon alttarivaatteiden joukossa.


Lue ensimmäisistä kirkkoherranvaaleista lisää
 

Paluu edelliselle sivulle