On kesä kun pohjolan pääskyset ovat palanneet synnyinseuduilleen ja sireenit kukkivat puutarhoissamme. Ja tietenkin on kesä, kun lasten ja nuorten leirit eri puolilla maata ottavat vastaan vieraansa ja aktivoivat heidät toiminnoille asetettujen motiivien mukaisesti. Muistelkaamme erästä näistä leireistä.

1900-luvun alussa Suomi ei todellakaan ollut mikään hyvinvointiyhteiskunta. Koimme ensimmäisen maailmansodan, sisällissodan vaikeita taloudellisia lama-aikoja, joihin liittyi työttömyyttä, ja ruuan puutetta. Terveystilanne oli huono ja riuduttava keuhkotauti oli vitsauksena vielä 1940-luvulla. Oli myös runsaasti suomenruotsalaisia vähäväkisiä, jotka olivat muuttanut kotiseuduiltaan pääkaupunkiin työn ja parempien elinolosuhteiden toivossa, mikä ei kuitenkaan aina onnistunut.

Vuonna 1912 katsoivat lääkärit Ina Rosqvist ja Ellen Ahlqvist, että jotain oli tehtävä niiden ruotsinkielisten kansakoululaisten hyväksi, jotka elivät köyhissä olosuhteissa ja joiden oli pakko jäädä pääkaupunkiin kesäloman ajaksi. Aloitettiin leiritoiminta Oulunkylässä aivan raviradan tuntumassa noin kilometrin verran rautatieasemalta. Helsingin kaupunki, joka jo 1908 oli ostanut Oulunkylän kartanon suuren maa-alueen, luovutti korkealla mäellä sijaitsevan metsäalueen tähän tarkoitukseen. Aidatulle alueelle pystytettiin punaiseksi maalattu rakennus, jossa oli suuri keittiö, palvelijoiden huone, pukeutumistilat, naisten makuusoppi sekä suorassa kulmassa päärakennukseen nähden tilava, valoisa kymmenenn metriä pitkä avoveranta, jonka toisella pitkällä sivulla oli ikkunaruudut. Joku rakennuksista on voinut olla jo raviradan suuruuden aikana käytössä tarjoilutiloina.

Monen vuoden ajan opettaja Nina Nylund ja kansakoulujen terveysohjaaja Margareta Oterdahl olivat päiväparantolan johtajina. Lähes sadalla lapsella oli mahdollisuus joka kesä tulla terveelliseen ympäristöön ja ravitsevan ruuan ääreen. Lapset saapuivat aamuisin junalla Oulunkylän asemalle ja vaelsivat sieltä kesäkotiinsa. Iltapäivällä oli aika palata asemalle ja ajaa junalla pääkaupunkiin ja omaan kotiin. Kukaan ei yöpynyt leirirakennuksissa.

Vuonna 1937 kesäparantola vietti 25-vuotisjuhlaa. Harva aavisti, mitä oli tulossa. Kesät 1938 ja 1939 olivat täyttä toimintaa ja myöskin kesällä 1940 saatettiin koota lapset virkistymään. Mutta sitten syttyi jatkosota ja oli pakko keskeyttää toiminta. Sikäli kuin tiedän, ei 1944 solmitun rauhan jälkeen toimintaa jatkettu.

Me vanhat oulunkyläläiset muistamme lapsijoukon, joka kesäaamuisin kiemurteli ylös kirkonmäkeä ja illalla taas mäkeä alas. Muistamme leiripaikan, jonka kaivo on vielä näkyvissä tienreunassa. Sodan päättymisen jälkeen 1944 oli eri järjestöillä mahdollisuus käyttää rakennuksia. Muun muassa Gnistan piti juhlia siellä ja saattoi vieläpä majoittaa urheilijavieraitaan Norrtäljestä. Nuorisoyhdistys Bomben, joka aloitti toimintansa sodan jälkeen, vuokrasi rakennukset ja siksi aluetta kutsuttiin siihen aikaan Bombeniksi. Leirialueella ei enää ole mitään avoverannalla varustettua rakennusta, mutta kaupunki on kuitenkin säilyttänyt rakentamattoman maan ulkoilu- ja virkistyskäytössä. Aivan alueen vieressä sijaitsee korkea kallio, josta selvästi voi nähdä, kuinka jääkauden jäät ovat tehneet naarmuja harmaaseen ikikallioon. Ja siinäpä vasta historiaa. On mahdollista, että me, jotka koimme leirin naapuristossamme, voimme vielä kuulla lasten iloiset huudot kun he leikkivät kesäleikkejään.

 

Britta Holmlund 2006
Valokuva Max Oterdahl
Vapaasti suomentanut MH

Paluu edelliselle sivulle