Joskus sodan loppupuolella ehkä 1943 joku poikajoukostamme oli kuullut että Suojeluskuntatalolla tarjottaisiin lapsille kaakaota. Talo sijaitsi lähellä rautatieasemaa, nykyisellä Torivoudintiellä – sodan jälkeen talo tunnettiin Urheilutalona. Pelkkä huhu riitti. Poikajoukkomme lähti matkaan. Olin ilmeisesti joukon nuorin. Uskalsin lähteä matkaan vanhemman veljeni ja hänen kavereittensa seuraan.

Talolla oli tosiaan lasten juhlat. Ystävällinen kirkkoherra puhui meille, lapsille. Lopuksi hän sanoi että ryssää pitää vihata missä sellaisen vaan tapaa! Sitten saimme kuumaa kaakaota ja pullaa. Paluumatkalla isommat pojat vannottivat minulle, etten saisi kertoa asiasta äidille. Ilmeisesti siksi, ettei talolle päässyt meiltä Aidasmäestä ylittämättä rautatietä.

Sodan päätyttyä syksyllä 1944 viralliset tahot molemmin puolen rajaa yrittivät edistää ystävyyttä Suomen ja Neuvostoliiton kansojen välillä. Se ei ollut helppoa. Sodan kokemukset olivat raskaita ja menetykset ankaria. Meistä lapsista tuntui lisäksi epäoikeudenmukaiselta, että suuri naapurimaa oli hyökännyt pienen Suomen kimppuun.

Saattoi olla keväällä 1945 tai 1946 kun kulmille levisi huhu, että Neuvostoliiton hallitus olisi lahjoittanut neljänneskilon karkkeja jokaiselle suomalaiselle lapselle. Menimme toiveikkaina Fanny Sulkan kauppaan lähellä Pellavakaskentietä. Kas kummaa siellä oli karkkeja. Meitä oli neljä poikaa. Saimme kilon karkkeja ruskeaan paperipussiin. Makeisia ei ollut sotavuosina lainkaan saatu. Jopa amerikkalaisten perheiden lähettämissä paketeissa ollut Colgate-hammastahna oli kelvannut meille makeisiksi.

Palasimme Aidasmäentielle. Istahdimme metsärinteeseen. Oli kevät, aurinko paistoi ja meillä oli aarre ulottuvillamme, kilo karkkeja. Silloin eräs poika sanoi: – Isä sanoi aamulla, että venäläisten tarkoitus on näillä karkeilla myrkyttää kaikki Suomen lapset! Tunnelma synkkeni. Vaivuimme melkeinpä epätoivoon. Kukaan ei koskenut karkkeihin.

Pieni poika eteni soratietä. En tiedä kuka sen keksi. Kovin sankarillista se ei ollut. Sanaa sanomatta nousimme ylös ja menimme tielle: – Haluatko poika karkkia? Poika otti yhden, toisen, kolmannen ja jatkoi matkaa niitä iloisesti popsien. Seurasimme häntä ääneti pienen matkan päästä. Kun hänelle ei näyttänyt tapahtuvan mitään, jaoimme karkit ja söimme ne yhteen menoon. Istuimme vielä hetken aurinkoisessa rinteessä. Lopulta yksi meistä ehdotti, että menisimme Vantaan joen rannalle katsomaan jos propsien uitto olisi jo alkanut.

Ulkopuolisesta olisi näyttänyt siltä, että soratietä asteli neljä laihaa, keskenkasvusta poikaa. Saattoi olla niin, että siinä asteli neljä uuden sukupolven edustajaa, varovaisesti maamme uudella ulkopoliittisella linjalla. Silloinen tasavallan presidentti Mannerheim (1944–46) kuvasi kuuluisassa päiväkäskyssään linjan siten että elettäisiin ”rauhassa ja ystävällisissä suhteissa kaikkien naapureitten kanssa”. Linjaa kuvattiin sittemmin presidentti Paasikiven nimellä. Myöhemmin siihen lisättiin presidentti Kekkosen nimi.

 

Jacob Söderman 2005

Paluu edelliselle sivulle