Hertsikan rata
 

 

Eihän meillä Ogelissa teollisuutta ollut. Oli ollut kyllä aikanaan palanut Vera Hjeltin saha ja sittemmin purettu Valtamon kirjapaino sekä lautatarhoja muutama.

Siksi olikin erityisen tuntoa nostattavaa tietää, että Herttoniemessä oli kokonainen teollisuusalue ja öljysatama. Koko rahtiliikenne kun sinne ja sieltä maailmalle kulki Ogelin kautta aivan tätä varten rakennettua Hertsikan rataa pitkin.

Rata valmistui tammikuun alussa 1939 ja viimeinen tavarajuna kulki siinä 1992. Olipa sillä ajellut 11 päivän ajan henkilöjunakin neljä kertaa päivässä vuodenvaihteessa 1962/63; ilmassa oli ollut HKL:n lakon uhka. Junaa käytti yhteensä 26 henkilöä; hyvä palvelu siis.

Rata tarjosi ylpeyden lisäksi pikkuskideille fantastiset leikkipuitteet. Ogelin assalta kerättiin plommeja eli rahtipakkausten sinettejä, pennin kokoisia mutta vähän paksumpia jostain lejeeringistä tehtyjä. Niitä pantiin kiskoille ja otettiin pois junan ajettua yli. Saatiin litteitä ja arvokkaita isoja leikkikolikoita.

Kiskojen päällä käveltiin Vantskin yli menevälle Hertsikan sillalle. Jos putosi piti palata alkupisteeseen. Jo kaukaa katsoen silta näyttää haastavalta leikkipuiston kiipeilytelineeltä, eikö vain. Sitä se todella olikin. Jos oli liukkaat pläägät, oli erittäin vaikea kiivetä niitä vinoja, teräksisiä runkopalkkeja sillan päälle. Vaati käsivoimia.

Sillan päällä oltiin siis korkealla. Huimata ei saanut eikä silloin huimannutkaan, paitsi silloin vähän kun tasapainoiltiin niiden kapeiden suorakulmassa tai 45 asteen kulmassa olevien poikkipalkkien yli. Erityisen hauskaa oli kun juna tuli. Koko silta tärisi ja rymisi; silloin oli kyllä syytä pitää reunoista kiinni, varsinkaan kun ei hetkeen höyrypilvessä nähnyt mitään. Eikä oikein pudotakaan saanut!

Ogelin vanhan oppikoulun aikaan biologian opettajamme Anna-Maija Herlevi vei meidät Vantskin maastoon tutkimaan kasveja. Kulku johti Hertsikan sillan yli. Ja muutamat meistä kiipesimme sillan ylisille. Ihana Anna-Maija ei hermostunut, ei huutanut, ei antanut muistutusta, eikä kannellut reksille, ei edes kertonut vanhemmille eli koko hengenvaarallinen show meni ihan hukkaan…

Sillan alla roikkuu edelleenkin huoltovaunu. Se oli hyvä kiipeilyteline, mutta meidän ällimme voimin se ei liikkunut. Vaunua voi edelleen ihailla, kiitos Ilkka Taipaleen. Hän nimittäin puuhasi kaupunginvaltuustossa ollessaan sillan alle kevyen liikenteen sillan. Sekin oli häneltä miehen teko, jota kiittelen joka kerta yli kulkiessani.

Vain kerran pelotti oikeasti, kun Ogelin tutut skoudet tulivat ja vaativat meidät sakon uhalla (niinhän siellä lukikin) pois radalta ja sillalta. Sakko olisi ollut dorka juttu ja liian suuri häpeä kotona. Tultiin siis pois ja mentiin pian uudelleen.

 

Eero Rantala 2012


Paluu edelliselle sivulle