Vantaanjoki on aikoinaan ollut tärkeä kulkuväylä. Virosta tulleet munkit pyytivät lohia joesta ja lukemattomat määrät tukkeja ja propseja on uitettu sitä pitkin määränpäähänsä. Ei tiedetä kuitenkaan milloin jäätä alettiin nostaa joesta.

Kirjailija Tito Colliander kertoo kirjassaan ”Bevarat” kuinka hän kahdeksanvuotiaana koki liikenteen Oulunkylän teillä ennen ensimmäistä maailmansotaa: ”Enimmäkseen hevosajopelejä oli kahta lajia, niitä jotka kuskasivat jäätä ja niitä jotka ajoivat polttopuita ja hirsiä. Tukkiajopelit olivat pitkiä ja kuski istui jossain etupuolella lähellä hevosta. Jääajoneuvot olivat lyhyitä ja reessä oli vain muutama jäälohkare rivissä. Ajuri käveli useimmiten pitkissä huopatallukoissa tai eteni puolijuoksua kuorman vieressä. Jäälohkareet olivat aina kiehtovia, eniten silloin kun aurinko paistoi niiden läpi. Niitä näkyi rivissä Vantaanjoen jäällä, kun miehet sahasivat ne irti ja nostivat ylös”.

Jäälohkareet kuljetettiin siihen aikaan talvisin suoraan noston jälkeen vastaanottajalle. Ei ole tiedossa kuka tämän kuljetuksen hoiti. Vanhassa kaupungissa oli kaksi jäävarastoa, joiden haltijaa kutsuttiin Jää-Nymaniksi. Kun venäläisten linnoitustyöt olivat päättyneet 1915 ja Suomi oli itsenäinen, varastoitiin jäätä Oulunkylässä kuopassa, joka todennäköisesti oli puolivalmis venäläisbunkkeri lähellä Bredenbergin huvilaa Töllinmäessä.

Volmar Valdemar Wikström rekisteröi kaupparekisteriin Eiran jää–Eira is -nimisen yhtiön. Silloin suuri jäävarasto oli jo paikallaan aivan joen rannalla. Kaunis se ei suinkaan ollut höyläämättömine lautoineen, mutta täytti hyvin tehtävänsä. Yhtiöllä oli omia kuorma-autoja. Nyt saatettiin myöskin kesäaikaan kuljettaa jäätä Helsingin keskustaan, sillä jää oli hyvin eristetty sahanpurulla. Jäätä ajettiin sairaaloihin, ravintoloihin, ruoka- ja kukkaliikkeisiin.

Yhtiö Eiran Jää, jonka työnjohtaja oli Håkan Lind, antoi työtä ympäri vuoden oulunkyläläisille, myöskin koululaiset saattoivat kesäisin työskennellä siellä. Jäätä nostettiin Toivolan lastenkodin rannasta aina Pikkukosken rautatiesillalle asti. Rudolf Lindbäck hevosineen hoiti monena talvena jään sahauksen 1 x1 metrin lohkareiksi. Lohkareet uitettiin keksien avulla pitkin aina auki olevaa ränniä jäävaraston rantaan, jossa ne asetettiin alustalle, joka vedettiin kiskoja pitkin kettinkien ja sähkövoiman avulla säilytyspaikkaan. Kun jäät lastattiin auton lavalle, jaettiin lohkareet suunnilleen 6:een osaan. Kun nämä sitten piti purkaa kuormasta, vedettiin ne lavan reunalle ja kuski, jolla oli paksu nahkaesiliina ja pää ja selkä myöskin suojattuna, nosti jään olkapäilleen valtavilla pihdeillä ja kantoi sen asiakkaan jäävarastoon.

Tietyllä säteellä jäävarastosta oli tuskin yhtään taloutta, joka ei olisi kuljettanut jääpalasia omaan kellariinsa, jossa jää jonkin aikaa jäähdytti maitokannuja ja kermapulloja kun kesä oli kuumimmillaan.

Volmar Wikström ei koskaan ollut oulunkyläläinen, hän asui Eiran kaupunginosassa ja siitä tuli yhtiön nimikin. Hän oli omana aikanaan Suomen parhaita painijoita ja voitti hopeamitalin vapaapainissa Pariisin olympialaisissa 1924. Hän voitti kultaa ja hopeaa myöskin muissa suurissa painikilpailuissa eri puolilla maailmaa. Volmar Wikström oli naimisissa Karin Gunhild Lindbergin kanssa. Wikström kuoli 10.6.1957 ja yhtiö siirtyi pojan, Stig Valdemarin nimiin, mutta toiminta lopetettiin 4.2.1960 ja jääkauppa lakkasi. Uusi aika toi mukanaan uudenaikaiset jääkaapit ja pakastearkut.

Eivät pelkästään ihmiset hyötyneet Eiran Jäästä ja sen varastosta. Eräs kaikkien suurimmista kovakuoriaisistamme, sarvikuonokas, viihtyi sahanpuruissa ja Oulunkylässä oli vahva sarvikuonokaskanta, mutta nykyisin se on muisto vain.

 

Britta Holmlund, avustajana Kaj Blomberg
Vapaasti kääntänyt MH

 

 

Paluu edelliselle sivulle