Heli Sundqvist: Entistä elämää Arttulan talossa Oulunkylän rautatiesillan kupeessa

Huone on korkea. Se on osa isoa vanhanaikaista puutaloa, joka on venäläisille upseereille rakennettu vuosisadan vaihteessa, mutta on jo kauan ollut tavallisten suomalaisten käytössä.

Huoneen katossa on ruskeareunaisia pilvenmuotoja. Niitä on monta ja ne ovat muodostuneet vuosien kuluessa ulkokaton raoista tihkuneesta tai kovalla sateella melkein juosseesta sadevedestä. Näiden pilvien alle onkin aina sateella sijoitettava vateja ja kippoja. Ikkunaseinälläkin on norojen jälkiä, mutta katon pilvikuviot ovat kuin koristeita.

Laajan huoneen seinät ovat melkein tapetoitu tauluilla, enimmäkseen omatekoisilla tai muitten tekemien taulujen itse tehdyillä jäljennöksillä raameissa tai ilman niitä. Lattialla nojaa seinään vielä osittain päällekkäin puolivalmiita maalauksia.

Oulunkylän asemalle päin avautuu iso ikkuna kuin silmä, jonka välityksellä voi seurata elämää, paikallaan olevaa tai liikkuvaa.

Takaseinällä on nuhruinen sohva, jonka istuinosa on jo vajonnut lähes lattian tasolle. Huoneen kulmassa on oviaukko pieneen ulospäin työntyvään ikkunalliseen alkoviin. Valoa on paljon ja päivän eri aikoina sitä tulee vuorotellen eri suunnista. Aurinkoisina päivinä valo muuttaa taulujen värejä aivan uusiin sävyihin.

Huonekaluja ei sohvan lisäksi ole kuin iso vanha kirjoituspöytä, jonka päällä on röykkiöittäin papereita ja kirjoja. Kun joku joskus moittii pöydän sekaisuutta, saa vastaukseksi aina saman vanhan sanonnan: "Sillä, jonka kirjoituspöytä on sekaisin, on myös pää samanlainen, mutta jos näin on, täytyy ihmetellä, miltä sen päässä näyttää, jonka kirjoituspöytä on tyhjä".

Kirjoituspöydän toisella reunalla on huoneen eniten järjestyksessä oleva tavara: puinen maalikapsekki. Kansi on yleensä auki ja täsmällisissä riveissä on maaliputkiloita vaikka kuinka paljon, osa lähes loppuun puserrettuja. Kapsekin sisäpuoli on kyllä täynnä värikokeiluja, mutta itse värit ovat mallikelpoisessa järjestyksessä, eikä niihin saa kukaan muu koskea kuin maalari itse.

Siinä hän sitten onkin, sohvalla, suu auki kuorsaten, täysissä vaatteissa ja huopatöppöset jalassa, huone kun on kesät talvet viileä, koska siinä ei ole ollenkaan lämmityslaitteita. Kakluuni on kyllä naapurihuoneessa, mutta kun ovi on sinne enimmäkseen kiinni, ei lämpö juuri pääse siirtymään huoneesta toiseen.

Tämä on meidän isämme, joka ei tee muuta kuin maalaa. Välillä kuva valmistuu nopeasti, välillä sama kangas peittyy moniin uusiin värikerroksiin ennen kuin sen tekijä hyväksyy työnsä. Isä nukkuu paljon, ja meidän lasten tehtävänä on herättää hänet määräaikana. Nyt on minun vuoroni. Tuon keittiön hellalla kuumennettua vettä pesuvadissa sohvan luo. Otan isän kädestä kiinni. Näin hän herää ja nousee istumaan. Minä riisun töppöset ja sukat ja alan pestä isän kylmiä jalkoja. Tämä pesu on meidän lasten jokapäiväinen työ. Jokainen saa vuorollaan kokea isän mielialan. Joko niin, että pyyhe paiskataan naamaan, jos ei ole kuivannut jalkoja tarpeeksi kuiviksi tai hellällä hiusten silityksellä, jos isä on tyytyväinen työhön. Jokainen meistä kolmesta sisaruksesta on kokenut vaihtelevasti molemmat käsittelyt.

Äiti ei pese isän jalkoja, sillä hän kirjoittaa jotakin puhtaaksi jossakin saadakseen rahaa meidän ruokaamme ja isän maaleihin. Joskus äiti saa kaupaksi jonkin isän taulunkin. Isä itse ei mene koskaan myymään maalauksiaan. Jos niitä myydään, se on äidin ansiota.

Monta taulua maalasi isä naapuritaloistamme ja antoi niitä sitten lahjaksi niissä asuvillekin. Yhdessä vielä jäljellä olevassa taulussa näkyy asemalle päin vanhasta radan yli menevästä puusillasta pieni osa Lintulan lihakaupan takaa ja taustalla kuusiaidan ympäröimä arvostettu talo. Toisen taulun talot on maalattu sivuikkunoista katsoen pohjoiseen päin. (katso kuva edellä mainitusta aiheesta)

Se radan yli menevä silta se sitten jännittävä olikin. Se oli Arttulan talon ja muidenkin talojen lapsien jännityspaikka yli muiden. Kun kuultiin ja tiedettiin taas junan tulevan, juostiin nopeasti sillalle veturin piippujen kohdalle. Ja kun veturi lähti kauheasti puhisten ja höyryä päästäen suhisten ylös, roikuimme sillan kaiteen yli ja kilpailimme, kuka pisimpään kesti valkoisen höyryn sisällä. Kun näistä tempuista kiiri tieto koteihin, pidettiin paussia sillalle menossa, mutta sitten taas jatkettiin.

Arttulassa, kuten muissakin lähitaloissa, oli kaivo alapihalla. Siitä sitten ämpärillä haettiin vettä. (kuva) Kesäisin loppui vesi usein kokonaan näistä kaivoista, ja perheet hakivat kuka mistäkin vettä. Meidän perheemme sai päivittäin hakea muutaman ämpärillisen vettä Larin-Kyöstin talon pihalta. Saunaa ei ollut, mutta useimmat perheet kävelivät kerran viikossa Käpylän yleiseen saunaan tuon parin kilometrin matkan. Pakkasella saattoivat tyttöjen letit olla kuin nykyiset rastatukat sojottamassa jäätyneinä myssyjen alta kotimatkalla. Mutta ei kukaan valittanut asiasta. Matkan jouduttamiseksi perheet leikkivät usein "kivikunta-kasvikunta-eläinkunta"- arvuuttelua.

Lämmityspuut piti hakea kellarista, jonne ostettiin määräajoin valmiiksi pilkottuja puita keittämistä ja kakluunien lämmittämistä varten. Useat asunnot olivat isoja ja niissä montakin kauniin kaakelin peittämää kakluuni-uunia.

Se vessapuoli olikin sitten aikamoinen, varsinkin talvisaikaan. Talon alanurkalla oli iso ulkovessa, jota tyhjennettiin yleensä vain talvisin, kun silloin sinne sisälle saattoi mennä ns. kakkakuski lapioimaan jäätynyttä tavaraa heittäen avatun ison oven kautta ne rekeen, jonka hevonen oli vetänyt oven viereen. Karmeita kokemuksia talvisin oli kyllä iltapimeälläkin käväistä "pikkulassa", kun sieltä istuimesta saattoi törröttää korkea ruskea torni jäätyneenä melkein takamuksiin kiinni. Jotkut pienten lasten vanhemmat laittoivat pottaan sanomalehteä ja siihen tulleet tuotokset sitten kääräistiin pakettiin, joka käytiin heittämässä siitä isosta ovesta pikkulan alle.

Arttulan ja lähitalojen lapset olivat hyvin kekseliäitä leikkijöitä. Mäellä, joka oli kaikkien talojen keskellä, esitettiin monenlaisia näytelmiä jonkun lukeman kirjan tarinan tai itse keksittyjen juttujen mukaan. Oulunkylän kirjasto oli viereisessä talossa, ja sieltä löytyi paljon tarinoita näyteltäväksi Eräs näytelmäesitys sai kyllä vitsat heilumaan useassa kodissa. Sen tapahtuman aikaan oli mäellä pelkkiä tyttöjä ja yksi poika, n. 6-vuotias. Joku keksi, että sen pojan tuli näyttää kaikille pippeliään, se kun oli vieras juttu näille tytöille. Rohkea poika esitteli tavaraansa keskellä mäkeä julkisesti ja toiset tutkivat sitten esittelyesinettä. Ei tullut kenenkään mieleen, että se olisi jotenkin pahasti tehty, mutta joku äiti ikkunastaan oli seurannut hommia, ja tieto kulki, rangaistukset myös.

Mäen reunoilla asusti myös eräs Rantalan pieni Eero-poika, joka ei ollut usein mukana näissä mäen leikeissä. Häntä pidettiin vähän tiukemmin kodin piirissä. Samoin tuli alatalon kahvilatalosta pieni kultakutrinen Haran Matti-poikakin leikkeihin ja hänen seuranaan oli välillä iso pelottavan näköinen susikoira.

Tuo mäki Arttulan yläpuolella oli kyllä muunkinlaisten tapahtumien paikkana kuin lasten temmellysten. Välillä oli helluntailaisten aika kovaäänisiä kokouksia lauluineen. Niitä kokouksia seurattiin kyllä aika tarkasti sivusta, vaikkei menty mukaan. Kerran kuultiin ilovirsi ja kiitokset tuonne yläilmoihin päin eräältä äidiltä, joka kertoi imettäneensä tytärtään ja tytär ja tytär oli ollut vähällä tukehtua. Silloin tuo äiti oli mennyt polvilleen sängyn viereen ja huutanut Jumalaa avuksi ja tytön hengitys palasi. Siitä kaikui laajalle ilolaulu kaikkien mäellä olijoiden suista ja jonkun kuuntelijankin.

Arttulan talossa oli hyvä asua. "Lukaalit olivat suuria, alunperin venäläisten aikaan talossa oli vain neljä suurta huoneistoa ja reunoilla pienet palvelijoille tarkoitetut huoneet. Myöhemmin tehtiin väliseiniä, jotka kyllä ovat olleet niin huteria, että asunnosta toiseen kuuluivat aika selvästi elämän äänet.

Mäen ympärillä olleista taloista lähti sotaa karkuun sukulaisten ja tuttavien luokse sitten varsinkin Helsingin hurjan pommitusten aikoihin v. 1944 talvella paljon perheitä, joittenkin lapsia lähetettiin sotalapsiksi Ruotsiinkin, kunnes sota loppui.

Sodan jälkeen koulut alkoivat toimia "evakkoajan" jälkeen lähes normaalisti. Oulunkylän yhteiskouluun hakeutui aika monta Arttulan ja lähitalojen lapsista. Samaan kouluun tuli myös radan varrelta Pukinmäestä, Malmilta, Puistolasta ja jopa Tikkurilasta asti koululapsia. Osa Arttulan ja naapuritalon lapsista viettää keväällä 2002 ylioppilaaksitulon 50-vuotisjuhlaa.

Koska itse olen pitänyt Oulunkylässä ja Arttulassa asumista hyvin onnellisena ja hauskana aikana, olen nyt eläkkeellä ollessani ottanut tavaksi käydä kiertämässä ja vanhaa Oulunkylää etsimässä vuosittain. Kierrän vanhan rippikirkkoni, jossa käytiin pyhäkoulua Liisa-diakonissan opastamana, ja kirkkoherra Toivo Viitasaari päästi meidät ripille. Vanhan aseman luona myös aina pysähdyn muistelemaan varsinkin opiskeluaikana liian myöhään junaan juoksemisen tuskaa, ja varsinkin sen rautatien yli menevällä sillalla tapahtuneita jännittäviä tekosia. Uudelleen kaunistetun Seurahuoneen myös katselen. Sielläkin asuvan perheen luona olin joskus joulupukkina kouluaikana heidän pyynnöstään. Ja aina, aina lopuksi kierrän kuin kissa kuumaa puuroa vanhan kotitaloni ympäri muistellen entisiä aikoja. Nyt ei siellä tarvitse kantaa puita kellarista monta kerrosta yläkerroksiin keittämistä tai kakluunien lämmitystä varten, ei tarvitse juosta iso rauta-avain kädessä pikkulaan, eikä varmaan sada enää sen ison kulmahuoneen katostakaan vesi sisään.

syksyllä 2001 Heli Sundqvist, Oulunkylän aikoina tyttönimi Heli Tuura

   
Arttula nykyisin, pikkukuvia napauttamalla näet kuvat isompana!

Paluu edelliselle sivulle 

rakennusperintösivun juttu Arttulasta