Tukikohta Oulunkylässä
 

… Koska minulla ei ollut Tartossa mitään pysyväistä asuinpaikkaa, ei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin palata Helsinkiin. Taloudellinen tilanteeni oli niin kehno, etten pystynyt edes vuokraamaan itselleni asuntoa, vaan elin jonkin aikaa kiinaamalla yhden yön siellä ja toisen täällä pakolaistovereitteni luona. Sitten tutustuin sattumalta Karl Wachtbergiin jossakin Erottajan seuduilla sijaitsevassa poikamiesboksissa. Tänä päivänäkään en vielä tiedä, mikä Karl Wachtberg oli miehiään, vaikka asuin hänen kanssaan samassa huoneessa monta kuukautta. Hän oli ilmeisesti opiskellut jossakin korkeakoulussa Venäjällä ja piti Helsingissäkin yhä vielä koulun lakkia ja suurin olkapoletein varustettua koulutakkia. Hänellä oli ollut joitakin poliittisia sotkuja ja sen vuoksi hänen oli nyt pakko elää vieraassa maassa. Mutta hän oli hyvin käytännöllinen poika ja osasi luovia eteenpäin. Hän kopioi myös kansanrunoutta Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa.

Ennen pitkää sain selville, että Wachtberg oli vuokrannut itselleen huoneen täysihoitolasta ja etsi sinne nyt itselleen toveria. Sellainen ratkaisu asuinpaikan suhteen tuntui minusta enemmän kuin tervetulleelta. Syyskuun lopussa muutimme molemmat sinne.

Näin minä jouduin Ålanderien perheeseen Oulunkylään. En voinut silloin aavistaa, millainen osa tällä täysin sattumalta löytyneellä asunnolla tulisi olemaan elämässäni. Sillä seuraavan kymmenen vuoden aikana sain sieltä aina katon pääni päälle ja apua kaikkein kiperimmissäkin tilanteissa. Kaiken kaikkiaan on sangen luultavaa, että ilman tätä pysyvää tukikohtaa en olisi kestänyt pakolaisaikani loppuun saakka.

Oulunkylän huvilataajama sijaitsi Helsingistä pohjoiseen noin kahdeksan kilometrin päässä. Oulunkylä oli aivan ruotsinkielistä seutua, sen virallinen nimikin oli vielä Åggelby. Se oli Helsingin vanhimpia huvila-asutusalueita, siellä asuttiin ympäri vuoden ja noihin aikoihin sieltä liikennöi päivittäin Helsinkiin noin parikymmentä junaa.

Ålanderit asuivat kallioisella mäenkumpareella kaksikerroksisessa puutalossa suunnilleen viiden minuutin kävelymatkan päässä Oulunkylän asemalta. Perheenpää oli kerran ollut varakas ja pitänyt Helsingissä suurehkoa vaatetusliikettä. Mutta jouduttuaan vaikeuksiin hänen oli nyt vanhoilla päivillään tultava varsin niukasti toimeen. Entinen elintaso tuntui kuitenkin perheen nykyisessäkin elämässä, varsinkin lasten koulutuksessa. Lapsia oli peräti kuusi, kaksi poikaa ja neljä tytärtä. Jotkut heistä kävivät koulua, toiset olivat jo ansiotyössä. Mutta kaikki asuivat yhdessä. Tulin parhaiten tutuksi perheen vanhimman pojan, taiteilija Fredrik Ålanderin ja nuorimman tyttären, laulajatar Elsa Kaj Ålanderin kanssa, joka on konsertoinut Virossakin. Kaikki lapset olivat hyvin musikaalisia. Vanhin sisar toimi monen vuoden ajan urkurina Oulunkylän kirkossa. Toinen keskimmäisistä sisarista joutui myöhemmin Amerikkaan. Kun hänellä ei ollut muutakaan tekemistä, ryhtyi hänkin antamaan konsertteja. Elsa Kaj muutti myös aikanaan Amerikkaan. Mutta tuolloin he asuivat vielä kaikki yhdessä vaatimattomassa, mutta hyvin viihtyisässä soittimien, taideteosten ja kirjojen täyttämässä kodissaan.

Wachtberg ja minä liityimme tähän nuorekkaaseen perheeseen. Jaoimme kahdestaan pienen huoneen, jonka ikkunan edessä kasvoi keltalehtisiä koivuja. Koska huonetoverini vietti kaikki päivät Helsingissä, saatoin tehdä vapaasti töitä. Vuoden vaihteessa muutaman kuukauden kuluttua Wachtberg muutti muualle ja minä jäin yksin. Myöhemminkin pysyttelin perheen mukana, kun se useaan otteeseen muutti asuntoa. Perheen kautta kasvoi suomalainen tuttavapiirini, tutustuin varsinkin taiteilijoihin. Virolaisista maanmiehistäni ainoastaan Johannes Aavik vieraili luonani. Hän saapui silloin tällöin sunnuntaisin Oulunkylään viulu kainalossaan musisoimaan.

Kävin kaupungissa monta kertaa viikossa. Vierailin Virolaisessa Seurassa ja kävin tapaamassa tuttavia. Otin yhä osaa Seuran toimintaan, vaikka en enää voinutkaan olla mukana niin aktiivisesti kuin kaupungissa asuessani. Kirjastoa sen sijaan käytin nyt entistä enemmän. Oulunkylä osoittautui kaiken kaikkiaan ihanteelliseksi asuin- ja työskentelypaikaksi. Tein koko ajan työtä aamusta iltaan. Vain pitkät kävelyretket, lukeminen ja mietiskely katkaisivat työntekoni. Kun kyllästyin siihen, pääsin junalla viidessätoista minuutissa suoraan Helsingin sydämeen. Käynnit kokouksissa, konserteissa ja teattereissa eivät vaatineet sen suurempaa valmistautumista kuin kaupungissakaan. Siinä vaiheessa aloitinkin lähemmän tutustumisen suomalaiseen teatteri- ja musiikkielämään. Kävin Kansallisteatterissa ja Kansan Näyttämöllä sekä ylioppilastalon konserteissa. Klassisen musiikin lisäksi tutustuin Sibeliuksen ja Kuulan musiikkiin. Suuri elämys oli myös Aarne Orjatsalon Edmond Kean.

Ateneumin kasvavat kokoelmat ja erilaiset taidenäyttelyt antoivat mahdollisuuden syventyä sekä suomalaiseen että ulkomaiseen moderniin maalaustaiteeseen suuremmassa määrin kuin se oli ollut mahdollista edes Pietarin rikkaiden taideaarteiden parissa. - Lars Sonckin, Eliel Saarisen ja Armas Lindgrenin töissä tutustuin Suomen uusimman rakennustaiteen saavutuksiin. Seurasin erityisesti muutamien Lars Sonckin projektien toteutumista samanlaisella jännityksellä kuin seurataan jonkin sinfonian tai romaanin edistymistä. Syventyminen Helsingin taide-elämään merkitsi minulle valmentautumista kaikkeen, mitä myöhemmin elämässäni kohtasin.

Oulunkylä oli vielä verrattain hiljainen ja luonnonläheinen paikka. Asemalta ei tarvinnut kävellä kuin vähän matkaa, kun talot jo häipyivät näkymättömiin ja ympärillä oli vain kallioita. Risteilevillä poluilla ei tavallisena arkipäivänä tavannut yhtään ihmistä. Mutta syksy oli kaunis.

Oulunkylä rajoittuu yhdeltä laidaltaan harmaaseen ja hitaasti virtaavaan Vantaanjokeen. Se on matalarantainen, mutta asutuksen keskellä joki virtaa kahden korkean kallioseinämän välissä. Oulunkylän puoleinen ranta on erityisen korkea ja jyrkkä. Se nousee vedestä lähes pystysuorana. Kallion laelta avautui kaunis näköala joelle ja joenvarren metsiin. Jonkin matkan päässä joessa oli kunnon koski, jonka partaalla sijaitsi Helsingin vesilaitos. Rannalla oli lisäksi muutama yksinäinen talo. Tämä oli Helsingin alkuperäinen sijaintipaikka, josta kaupunki siirrettiin parin sadan vuoden kuluttua perustamisestaan nykyiselle paikalleen meren rannalle Vironniemelle. Niemellä ei silloin asunut suomalaisia eikä ruotsalaisia, vain jokunen köyhä virolainen kalastaja. Helsingin koskesta - Helsingeforsista onkin peräisin Helsingin nimi. Kaupungin ensimmäistä sijaintipaikkaa Vantaankosken rannalla kutsutaan edelleenkin Vanhaksikaupungiksi. Ruohottunut lahti sen edessä on Vanhankaupungin lahti.

Seudun korkeimmalle kohdalle oli verraten pitkä kävelymatka. Kallionlaen tasannetta halkoi kaksi leveää lohkeamaa. Mutta sieltä avautui suurenmoinen näköala. Sisämaahan katsellessa näkyi vain metsää silmänkantamattomiin. Minulla oli sellainen tunne kuin olisin katsonut suoraan pohjoisiin aarniometsiin, jonne uudisasukkaat olivat raivanneet harvat peltoaukeamansa ja pystyttäneet talonsa puiden varjoon. Kun tällaista oli jo ihan pääkaupungin tuntumassa, millaista mahtoi ollakaan etäämpänä! - Etelässä näkyi auringon valossa kylpevä kaupunki torneineen ja korkeine taloineen. Minusta tuntui, että melkein kuulin kaupungin valtimonlyönnit tänne saakka vaimeana kohinana. Nyt sykki elämä ennen niin hiljaisella Vironniemellä. Kaupungin takana näkyi muutamia saaria. Ja niiden takana, jossakin silmän tavoittamattomissa oli todellinen Viron niemi!

Myöhäissyksyn saapuminen ei vähentänyt kävelyretkieni viehätystä. Kuljeskelin jäätyneillä sammalmättäillä ja metsä oli niin hiljainen, että saatoin hyvin kuulla lehden putoamisen paljaasta puusta. Vihdoin satoi lumi kallioiden halkeamiin, puut pukeutuivat mitä mielikuvituksellisimpiin viittoihin. Kiertelin nyt hiihtäen tätä ihanteellista maastoa, toista mäenrinnettä ylös ja toista alas. Talvi tuntui kaupungin keskustassa raa’alta ja kostealta, mutta täällä oli puhdasta ja raikasta. Ajatuksetkin siivilöityivät puhtaiksi ja raikkaiksi.

Näin kului ensimmäinen talveni Oulunkylässä. Ensimmäistä seurasi vielä monta talvea.

… Pysyttelin nyt paikoillani Oulunkylässä pitempään kuin olin missään muualla noina vuosina pysytellyt, melkein kahdeksan kuukautta. Olosuhteet ja työskentelymahdollisuudet olivat nyt huomattavasti paremmat kuin edellisenä talvena Helsingissä. En elänyt Oulunkylässä niin huutavassa puutteessa kuin aikaisemmin. Raha-asiani olivat kuitenkin edelleen täysin sekaisin. Vain lähtemällä kotiin voisin saada ne jotenkuten kuntoon. Oli toinenkin syy, joka pakotti minut kiireen vilkkaa vaihtamaan olinpaikkaa, ainakin toistaiseksi. Tilanne virolaisten pakolaisten kohdalla oli nimittäin muuttunut Suomessa täysin toiseksi kuin se oli ollut vielä vuosi sitten. Venäjän taantumuksellisuus ulottui jo tänne asti, maa oli ujutettu täyteen venäläistä sotaväkeä. Kenraali Boeckmann toimi kenraalikuvernöörinä ja hänen työtoverinaan Bobrikovin adjutantti kenraali Seyn. Suomalainen poliisi ei enää tunteillut poliittisten pakolaisten ollessa kyseessä. Keskushallitus syytti suomalaisia Venäjän valtiovihollisten suosimisesta. Paikalliset vanhasuomalaiset voimat eivät halunneet joutua Pietarin kanssa ristiriitoihin ainakaan tästä syystä, heillä oli muutenkin aivan riittävästi harmia ”punaisista”. Tästä syystä myös virolaisten pakolaisten oli oltava varovaisia. En tosin ollut heihin enää kovin tiiviissä yhteydessä muutettuani Oulunkylään asumaan, mutta tapasin toki edelleenkin tovereitani. Kävin Virolaisessa Seurassa ja pidin siellä myös esitelmiä. Ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, etteikö meitä olisi pidetty silmällä ja etteikö Virolaisessa Seurassakin olisi nuuskijoita. Kevättalvella sain pari varoitusta. Eduskunta hajotettiin huhtikuun alussa ja se merkitsi poliittisen ilmapiirin huononemista entisestään. Huhtikuun lopussa sain nimettömän sähkösanoman: häivy äkkiä! - Lähettäjän nimen sain selville vasta paljon myöhemmin. Joka tapauksessa olin pakotettu toimimaan nopeasti.

… Oulunkylä otti minut taas vastaan keltaisine koivuineen ja pimeine, lämpimine öineen. Se teki minuun rauhoittavan vaikutuksen kotimaassa viettämieni hermoja repivien aikojen jälkeen. Aluksi halusin vain levätä.

Oli iloista tavata taas Oulunkylän ystävät. Heillä ei ollut mitään todellista käsitystä kotimaani olosuhteista. He arvelivat minun tulevan suoraan jalopeurain luolasta. Kävin Virolaisessa Seurassa ja tapasin koko pakolaiskunnan. Se oli mukautunut suomalaisiin oloihin, mutta odotti kuitenkin kiihkeästi tuoreita tietoja kotimaasta. Toinen toisensa jälkeen saapuivat myös kirjailijatoverini Helsinkiin opintojaan jatkamaan. Kaikilla oli uusia kokemuksia ja uusia suunnitelmia. Omakin mielialani oli toiveikas ja edessäni olivat työntäyteisen talven näköalat.

Runsas kuukausi oli kulunut paluun ja uuden asuinpaikan lumoissa. Eräänä iltapäivänä lähdimme Ålanderin perheen nuorimpien jäsenten kanssa kaupunkiin. Istuimme kahvilassa, kävimme Tähtitorninmäellä ja matkustimme vihdoin hyväntuulisina takaisin Oulunkylään. Kello oli jo puoli yhdeksän ja lämmin lokakuinen ilta pimeä. Junan lähestyessä Oulunkylää näimme loimotuksen puiden välistä. Pian selvisi, että juuri meidän kotitalomme paloi. Kun ehdimme mäelle, kaksikerroksinen talo oli jo ilmiliekeissä. Tuuli puhalsi hetkeksi savun syrjään ja erotin sänkyni yläpuolella olevan kuparisen huuhkajaa esittävän taulun. Talo paloi parissa tunnissa perustuksiaan myöten paikalle kiirehtineen sammutusväen ponnisteluista huolimatta. Siellä täällä näkyi öisellä mäellä kyteviä kekäleitä hiiltyneiden koivujen välissä.

Ei selvinnyt, miten tuli oli saanut alkunsa. Alakerrassa oli keittiön pöydällä palanut lamppu, mutta kotona olijat olivat kaikki kerääntyneet yläkertaan. Sitten he vain olivat äkkiä kuulleet tulen humisevan ja nähneet liekkien tulvivan alakerran ikkunoista. Hädin tuskin he pääsivät portaita alas.

Ålanderit joutuivat puille paljaille. Toinen kotona olleista sisaruksista oli juossut talon taakse, jonne tuli ei ollut vielä levinnyt. Hän oli rikkonut minun huoneeni ikkunan, kiivennyt ikkunalaudalle ja kiskonut kirjoituspöytäni laatikot ulos ikkunasta. Hän oli heittänyt ne pihalle ja koettanut pelastaa vielä jotain muutakin. Mutta sitten palava ikkunaverho oli pudonnut hänen päälleen ja hänen oli pakko paeta. Veren tahrimia papereita täynnä olevat kirjoituspöytäni laatikot olivat kaikki, mitä talosta saatiin pelastetuksi.

Sillä tavoin hävisi minunkin vähäinen omaisuuteni, jota oli kerääntynyt Suomessa ollessani. Siinä meni pieni kirjastoni ja paljon yliopiston kirjoja. Ikävintä oli, että hallussani olleet vieraatkin käsikirjoitukset tuhoutuivat. Omista töistäni säilyivät laatikoissa olleet luonnokset, katkelmat ja muistiinpanot. Koko syksyn löysin Oulunkylän metsissä kulkiessani paperiliuskoja, joissa oli joko kirjoitettua tai painettua viron kieltä. Korjasin ne talteen ja ihmettelin mielessäni, miten paperi saattoi kohota liekkien mukana korkealle ilmaan ja lentää kauaksi lainkaan kärventymättä. Myöhemmin olen kyllä nähnyt kokonaisten kirjastojen lentävän sillä tavoin taivaan tuuliin!

Vaikka Ålanderien talo olikin vakuutettu tulipalon varalta, onnettomuus oli heille raskas isku. Tontilla oli säilynyt vain pieni sauna, jonne me kaikki yhdeksän emme mitenkään mahtuneet asumaan. Mutta vielä samana yönä saimme naapurihuvilasta pari tyhjänä ollutta huonetta, joissa saatoimme nukkua lattialla. Asuimme niissä kymmenen päivää. Sitten Ålanderit vuokrasivat Solbacken-nimisen talon ullakkokerrokset. Molemmat pojat muuttivat sinne, samoin keskimmäiset sisaret, mutta vanhemmat etsiytyivät asumaan toisten tyttärien kanssa muualle. Minäkin asetuin asumaan Solbackeniin. Sinne oli rautatieasemalta kaksi kertaa pitempi matka. Se sijaitsi tiheässä metsässä ja tuntui ”Aurinkomäen” nimestään huolimatta synkähköltä paikalta. Siellä vietimme seuraavan talven.

 

Otteita kirjasta: Friedebert Tuglas: Muistelmat vuosilta 1895-1910


Lue myös: Terhi Pääskylä: Sata vuotta Tuglaksesta

Paluu edelliselle sivulle