Pian on joulu taas. Joulukiireet painavat päälle, lahjapuoditkin ovat sunnuntaisin auki. Ne, jotka eivät tätä hosumista kestä, matkustavat etelään tai viettävät joulua Lapissa.

Ajatukseni palaavat sota-ajan jouluihin. Talvisodan joulu oli säteilevän kaunis ja kylmä tähtikirkkaine öineen. Meitä kehotettiin  olla pitämättä päiväsaikaan tulta kaakeliuuneis- samme, savu nousi suoraan ja valkoisena savupiipuista ja paljasti selvästi asutuksen vihollisen lentokoneille. Tänä ensimmäisenä sotajouluna meillä oli vielä ruokaa, vaikkakin paljon oli jo säännöstelty ja voitiin ostaa vain kupongeilla. Meillä oli luultavasti joulupöydässä sekä kinkkua että lipeäkalaa.

Mustasta vahakansivihkostani luen, mitä olen kirjoittanut päiväkirjaani talvisodan joulusta: ”Joulupäivän aamuna tuli ilmahälytys aikaisin aamupäivällä ja hakeuduimme suureen Toivolan lastenkodin alueella olevaan kallioluolaan. Seurakuntamme tilapäinen kirkkoherra Lauri Solin tuli myöskin sinne ja piti jouluaamun jumalanpalveluksen suomeksi ja ruotsiksi. Joulukuusi seisoi luolan keskellä ja kynttilät paloivat siinä. Tilaa oli kaikille, niin lastenkodin lapsille kuin lähistön kaikille naapureillekin. Eräässä nurkassa istui nuori äiti kahden pienen lapsensa kanssa, kaksivuotiaalla pojalla oli maitorupea, pieni sisko vaunuissa. Kummatkin itkivät ja niinpä Inga Winqvist meni ja otti pojan syliinsä, jotta äiti sai imettää pikkuista. Kaikki olivat ystävällisiä toisia kohtaan ja Toivolan lastenkodin opettaja Uusivirta ja johtaja Hietanen kulkivat ympäriinsä ja huolehtivat, että kaikilla oli niin hyvin kuin mahdollista.”

Kaikilla ei ollut yhtä kelvollista pommisuojaa minne hakeutua. Tämän suuren luolan olivat venäläiset louhineet kallioon ennen ensimmäistä maailmansotaa ja se tuli nyt hyvään käyttöön. Useimmissa tapauksissa oulunkyläläiset istuivat talon alla tai pihoilla olevissa perunakellareissaan.

Veräjämäessä Nymanin perheellä oli niin suuri kellari, että naapuritkin saivat suojaa. Tietenkin oli ahdasta ja hermot kireällä. Kun rouva Martta Nyman pienen Veikko-poikansa kanssa tuli kaikkein viimeisimpänä kellariin oli joku, joka tiuski: ”Täällä on jo täyttä, ei tänne mahdu.” Siihen vastasi pimeydestä hänen vierustoverinsa: ”Suu kiinni, hänhän on tämän kellarin omistaja.”

Jouluna 1940 meillä oli rauha, mutta vähemmän ruoka-annoksia. Vuonna 1941 sai ruokakortilla 150 grammaa kuivattua kalaa tai noin 350 grammaa valmista lipeäkalaa. Meillä oli todellakin sekä lipeäkalaa että riisipuuroa myös sinä jouluna. Kuinka hienoa olikaan kotoinen lipeäkala, jonka tekoon käytettiin oman kaakeliuunin koivutuhkaa.

Joulun 1942 perheemme vietti ilman isää, hän oli kuollut lokakuussa. Oli todella pula ruuasta eikä meillä ollut yhteyksiä mustanpörssin kauppiaisiin, vaan elimme kansanhuollon antamien ruoka-annosten varassa. Jouluaattona tuli ruokapaketti sukulaisilta Pietarsaaresta. Se oli parasta, mitä meille tapahtui sinä jouluna. Joulupuuron saatoimme tehdä ohraryyneistä ja vehnäjauhoista leivoimme joulupullaa.

Viranomaiset olivat tarpeettoman ankaria hamstrauksen suhteen, mutta katsoivat varmaankin sormien läpi kun kyse oli joulupaketista. Pulaa ei ollut vain ruuasta. Lehti-ilmoituksista saattoi löytyä todellisia makupaloja, kuten esimerkiksi ”Vaihdetaan kaksi hyvää polkupyöränrengasta huonompiin, välirahaksi kelpaa ½ pakettia Työmies-tupakkaa.”

Myöskin jouluna 1943 muistivat Pohjanmaan ystävämme meitä. Jouluaattona söimme lammaspataa ja ohraryynipuuroa. Tuo jouluaatto oli luultavasti sotavuosien jouluista kaikista pimein Oulunkylässä, sillä illalla sammuivat sähkövalot. Luen mustasta vahakantisesta vihostani: ”Pimeässä nousimme ylös aikaisin jouluaamuna ja kuljimme liukastellen kirkkoon. Moni oli paikalla, mutta myöskin kirkko oli pimeä, vain kaksi pientä lamppua paloi saarnastuolin kummallakin puolella. Taskulamppujen valossa näimme virsien numerot numerotaululta ja veisasimme alkuvirren ”Enkeli taivaan.” Joku valaisi taskulampullaan myös nuotteja niin, että kanttori Anian Nyberg pystyi soittamaan virret. Tilapäinen kirkkoherramme Toivo Viitasaari oli aivan uusi seurakunnassa. Hänelle tuotti vaikeuksia selviytyä pimeässä ruotsinkielisestä raamatuntekstistä. Oulunkylän naiskuoro lauloi Ester Carlsonin johdolla kaksi laulua. Pimeässä hän antoi väärän sävelen ”Jouluyölle”, mutta joka tapauksessa se kuulosti aika hyvältä, vaikka lauloimme vain kaksi säkeistöä kolmesta harjoittelemastamme. ”Maa on niin kaunis” -laulusta selviydyimme oikein hyvin. Kahdeksan aikaan olimme takaisin kotona, mutta koska edelleenkin puuttui sähkö, otimme menimme sänkyyn pienille nokosille. Päivänvalon myötä palasi sähkökin.”

Joulun 1944 paras lahja raskaasta rauhasta huolimatta oli mahdollisuus heittää pois kuluneet pimennysverhot. Kesti kuitenkin vielä monta vuotta kunnes saatoimme ostaa mitä halusimme ja kuinka paljon tahansa. 

Tämän päivän koululaiset sanovat kouluruuasta: ”yäk, sitä ei voi syödä.” Me, jotka elimme sotavuodet, muistamme kuinka meillä oli silloin lähes aina nälkä ja yhä tuntuu pahalta kuulla lasten halveksivan ruokaa. Sotavuosina ei todellakaan jäänyt tähteeksi ruokaa pois heitettäväksi ja edelleenkään emme mielellään jätä ruokaa lautasillemme.

On kulunut 60 vuotta ja kolme sukupolvea viimeisestä sotajoulusta. Me, jotka koimme nämä vaikeat ajat, emme koskaan voi niitä kokonaan unohtaa. Muistamme kaatuneita läheisiä ja ystäviä ja kunnioitamme sota- veteraanejamme, jotka uhrasivat parhaat vuotensa rintamalla. Mutta muistamme myös yhteenkuuluvuuden ja avuliaisuuden, jotka koimme niin voimakkaasti näinä vuosina.

Toivotan lukijoilleni hyvää joulua!

Britta Holmlund 2003

Vapaasti kääntänyt MH