Bussi 51 Oulunkylään (1963)
 

Vibergin neitien valmistava koulu: harmaanvalkoinen huvila pensaiden, kuusten ja aidan takana siinä kohden, missä viisikymmentä yksi kääntyi palatakseen kaupunkiin. Bussi pysähtyy vanhan tornillisen palokuntatalon eteen. Siellä pidettiin tanssikoulua vuoden 1912 tienoilla, mikäli muistan oikein.

Tulimme sillalle, joka vie radan yli. Minun lapsuudessani sillankaiteet olivat puuta. Isommat pojat tasapainoilivat usein niiden päällä aika pitkälle uhkarohkeasti… Silta oli jonkinlainen Oulunkylän lasten kokoontumispaikka. Mutta me emme kävelleet sillan yli, poikkesimme oikealle, laajalti levennetylle ja alastomaksi muuttuneelle tielle, joka vie jokea ja siirtolapuutarhapalstoja kohti. Silloin, viisikymmentä vuotta sitten, ei pelloilla ollut siirtolapuutarhamökkejä. Koko siirtolapuutarhamökkikäsitettä ei ollut olemassakaan. Kuoppaisen tien ja radan välillä oli koivuja ja lepikkoa.

Kävelimme mäen reunaan viimeiselle huvilalle asti – sillasta vain parisataa metriä. Okrankeltainen kaksikerroksinen puurakennus vailla viehätystä. Ikkunankehykset tummanpunaiset ja katto galvanoitua peltiä. Taloa ei ole näköjään korjattu eikä maalattu sen jälkeen kun me asuimme sen yläkerrassa. Carlborgin huvila – siinä minä täytin yhdeksän vuotta. Olimme silloin asuneet Oulunkylässä viidessä eri huvilassa ja sitä ennen Tikkurilassa ja Terijoella ja Pietarissa… Kymmenettä syntymäpäivääni vietettiin jo Viipurissa. Oulunkylän aika oli ohi.

Rautatiesillan toisella puolen, ruotsalaista yhteiskoulua vastapäätä on tyhjän pihan reunassa iso ja ruma kaksikerroksinen rakennus, jossa on torni: entinen suomalainen yhteiskoulu. Taiteilijaseura osti tuon ruman koulutalon kymmenen vuotta sitten tai niillä main. Siihen järjestettiin ateljeita, joita vuokrataan maalareille ja kuvanveistäjille. Kuusi vuotta, ehkä seitsemän, on vaimollani ollut talossa työhuone.

Joimme teen loppuun, Sergius ja minä ja sitten lähdimme hiljalleen jatkamaan määrätietoista vaellustamme. Tigerstedtin huvilalle ei ollut pitkä matka – se nimi sillä oli silloin, en tiedä, miksi sitä nyt sanotaan. Tuuliviirissä tornin huipussa on koukeroinen vuosiluku: 1901. Huvila ei siis meidän siinä asuessamme ollut vielä kymmentäkään vuotta vanha.

Nyt otin kaksi kuvaa tuosta rappeutuneesta talosta. Kuistista, jolla herra Krut seisoi, ei ollut monta lankkua jäljellä. Yläkerran parveke oli lahonnut pois ja ympäristö oli muuttunut suuresti.

Punainen huvila ei ollut, niin muistan tai ainakin olen muistavinani, maalaismökkien tapaan punamullanpunainen. Se oli vaaleampi, maalattu ehkä öljymaalilla. Mutta saatan erehtyäkin. Lapsuuden muistot ja vaikutelmat sekoittuvat kovin helposti. Varmaksi ei voi väittää paljoakaan. Huvila oli mäellä heti Oulunkylän asemarakennuksen itäpuolella. Sen ympärillä kasvoi mäntyjä ja koivuja, pihamaa vietti jyrkästi aseman ja huvilan välistä tietä kohti. Sinne vei talosta mutkitteleva tienpätkä…

Oulunkylän punaisessa huvilassa asuimme vuosina 1907 ja 1908. Minä olin siis kolme, neljä vuotta vanha.

Punaisessa huvilassa olivat huoneet muistini mukaan melko pieniä. Sivuhuoneiden uunit olivat lieriömäisiä, peltisiä, toiset kellertävän harmaiksi, toiset tummanharmaiksi maalattuja. Ne seisoivat nurkissa…

Muutimme pois aika pian. Mutta sitten punainen huvila paloi. Nokiset savupiiput ja haljenneet peltiuunit retkottivat mäellä raunioiden ja rumien, mustuneiden jätteiden yläpuolella…

Kun kävelimme Sergiuksen kanssa Oulunkylässä, oikaisi muuan vanha paikkakuntalainen muistiani. Hän sanoi, ettei se mäellä aseman luona ollut punainen huvila palanutkaan. Se purettiin, niin hän väitti. Minä ällistyin. Nuo surkeat kuoliaaksi palaneet puut olivatkin siis peräisin jostain toisesta muistikuvasta? Ehkä myöhemmästä. Ehkä monesta eri näystä, eri paikkakunnilta ja ajoilta? Monen lapsuuden muistikuvan laita on samoin… Ei sittenkään. Joskus historian tiedot ovat erheellisempiä kuin se, minkä muistimme tietää, tajuaa ja tallettaa. Punaista lapsuuden huvilaa ei purettu, se paloi.

Seuraavana sunnuntaina nousimme taas viidenkymmenen yhden bussiin ja ajoimme Oulunkylään. Steniuksen huvila oli helppo löytää radan länsipuolelta koivua ja kuusta kasvavalta mäeltä. Huvila oli nyt autio. Ovet naulattu kiinni, siellä täällä rikottuja ruutuja, jotka oli paikattu ruskealla pahvilla. Talossa ei nähtävästi ollut asuttu vuosikausiin. Asema ei Steniuksen huvilaan näkynyt, mutta sinne kuuluivat vihellykset ja junien jyrinä ja näkyivät semaforien vuoroin vihreät, vuoroin punaiset ja valkoiset valot. Yli viisikymmentä vuotta sitten, meidän siellä asuessamme, huvila oli valkoinen.

Radan varressa, aseman ja Steniuksen huvilan välillä, oli pieni ratavartijan mökki … Siinä ratavahdin pikku mökissä aseman lähellä oli yksi ovi, yksi pieni ikkuna ja peltinen harmahtavanpunainen savupiippu kaminaa varten.

Asuimme Steniuksen huvilassa yhden talven. Sitten muutimme rottahuvilaan… Huvila sijaitsi lähellä Oulunkylän rumaa pientä kirkkoa. Suuri joukko rottia asui huvilassa kanssamme, niitä oli joka puolella ja ne pitivät yhtämittaista meteliä tapettien takana ja lattian alla. Rottahuvilasta muutimme Tigerstedtin huvilaan… Tigerstedtin huvilassa pidettiin jonkinlaista täysihoitolaa. Tigerstedtin huvilassa asuimme yhden syksyn, talven ja kevään.

Seuraavana syksynä muutimme jälleen: nyt Carlborgin huvilaan, siihen kaksikerroksiseen taloon, joka oli kauimpana mäellä ja josta oli näköala Vantaanjokea ympäröiville pelloille ja niityille. Äidistä oli hauskaa, jos ikkunasta oli hyvä näköala ja täällä huoneet olivat isoja ja valoisia ja näköala avara. Enimmät ja voimakkaimmat Oulunkylän muistoni ovat juuri tästä talosta, siellä täytin sekä kahdeksan että yhdeksän vuotta.

 

Kirjasta:
Tito Colliander: Lapsuuteni huvilat (Bevarat, 1964)

Paluu edelliselle sivulle