|
|
Epäluottamus, epäluulo
ja yksinäisyys tappavat enemmän kuin tupakka ja liikalihavuus
Sosiaalinen pääoma on ollut viime vuosina eniten käytettyjä käsitteitä
yhteiskuntatieteissä. Monet pitävät käsitteen suurimpana saavutuksena
sitä, että se on istuttanut taloustieteilijät ja sosiologit saman pöydän
ääreen pohtimaan maailman ongelmia. Suomessa sosiaalisesta pääomasta on
keskusteltu liki kymmenen vuotta, ensimmäisten joukossa tutkijat Markku T.
Hyyppä ja Jouko Kajanoja. Vuoden vaihteessa myös Suomen Akatemiassa käynnistyi
monitieteellinen ohjelma tästä jokaista maallikkoakin kiinnostavasta
aiheesta.
TEKSTI ANNALIISA MIKKELÄ, Julkaistu Promo-lehdessä nro 30/ 12.2003
Rakkaalla lapsella on monta määritelmää, mikä johtuu käsitteen ympärille
muodostuneesta useammasta koulukunnasta. Mistä sitten puhutaan, kun
puhutaan sosiaalisesta pääomasta? Sosiaalinen pääoma voidaan ymmärtää
sellaisina yhteisöllisinä piirteinä, jotka vahvistavat yhteisön
toimintaa edistävää luottamusta, vastavuoroisuutta ja verkostoitumista
tai se voidaan ymmärtää laajemmin, koko yhteiskuntaa käsittäväksi
luottamuksen ilmapiiriksi.
– Jo 1970-luvulla huomattiin, että ne ihmiset, joilla on ympärillään
hyviä ystäviä ja tarvittaessa apua saatavilla, pärjäävät paremmin
kuin muut, sanoo Kansaneläkelaitoksen tutkija Markku T. Hyyppä, joka
vuoden vaihteessa siirtyi Kansanterveyslaitokselle.
–Kolmekymmentä vuotta sitten käytettiin termiä sosiaalinen tuki, joka
on puhtaasti yksilökäsite. Sosiaalinen pääoma -käsitteellä ei sen
sijaan ole yksilön kanssa juuri mitään tekemistä. Demokratian tavoin
sosiaalinen pääomakin on puhtaasti yhteisöllinen ominaisuus, josta yksilöt
hyötyvät: mitä enemmän yhteisöllä on sosiaalista pääomaa, sitä
terveempinä sen jäsenet pysyvät ja sitä vanhemmiksi elävät.
Sosiaalinen pääoma, kuten demokratiakäsitekin kuvaavat rakenteita, joissa
yksilöt elävät.
Hyyppä, joka on tehnyt terveyssosiologista tutkimusta Pohjanmaan maakunnan
eli Vaasan rannikon ruotsinkielisestä väestöstä, vertaa sosiaalista pääomaa
vetten päällä liikkuvaan henkeen: se on ihmisten välisen luottamuksen
lisäksi kansalaisaktiivisuutta ja toisista huolehtimista. Sosiaalinen pääoma
on hänen mielestään pitkälti samaa kuin yhteisöllisyys. Viime vuonna
ilmestyneen kirjansakin hän on otsikoinut Elinvoimaa yhteisöstä.
Lääkärin koulutuksen saanut Hyyppä kiinnostui Pohjanmaan
ruotsinkielisistä, koska nämä elävät paljon pitempään kuin
suomenkieliset. Naiset kuolivat 1990luvun puolivälissä keskimäärin
83–84vuotiaina ja miehet 78–79vuotiaina.Tällä hetkellä
ruotsinkielisten naisten eliniän odote lähenee 85 vuotta, miehillä 78
vuotta. Se on 4–5 vuotta pitempi kuin saman alueen suomenkielisten.
Japanille kuuluvan Okinawan asukkaita pidetään maailman pitkäikäisimpänä
väestönä. Pohjanmaan ja Ahvenanmaan ruotsinkieliset kuuluvat samaan
luokkaan.
Hyyppä ei ole löytänyt Pohjanmaan ruotsinkielisten pitkäikäisyydelle
muuta selitystä kuin paikallisen kulttuurin. Hän vertaa heidän yhteisöään
Muumilaaksoon. Vapaaehtoisesta kansalaistoiminnasta ja keskinäisestä
luottamuksesta koostuva sosiaalinen pääoma saa asukkaat puhaltamaan yhteen
hiileen. Ihmiset tukevat ja kannustavat toisiaan. Yhdistys ja muu
harrastustoiminta on vilkasta. Yhteisö ei ole hierarkkinen eikä
sulkeutunut, vaan suvaitseva ja kommunikoiva. Vanhoja ja vanhaa arvostetaan,
perinteet ovat kunniassa.
Hyyppä haluaa korostaa että okinawalaiset ovat köyhiä, vaatimattomasti
eläviä ihmisiä, kuten Pohjanmaan suomenruotsalaisetkin. Varallisuudesta,
joka tavallisesti nostaa elinikää, ei siis ole kysymys. Hyyppä korostaa
yhdessä -sanaa. Terveyden kannalta ei ole merkityksellistä laulaa
kuorossa, vaan laulaa toisten kanssa, olla mukana. Samoin on laita uskonnon
harjoittamisen. Tärkeää ei ole usko, vaan että kuuluu uskonnolliseen
yhteisöön. Pitkäikäisistä japanilaisista peräti 80 % sanoo olevansa ei-uskovaisia,
mutta harjoittavansa siitä huolimatta uskonnollisia rituaaleja. Minkälaisessa
kulttuurissa sosiaalista pääomaa sitten syntyy?
– Se on hyvä kysymys, mutta siihen ei ole kuin huonoja vastauksia, Markku
T. Hyyppä sanoo.
–Toistaiseksi tutkimuksissa on vain vertailtu erilaisia yhteisöjä ja tätä
käsitettä on käytetty vain vertailuvälineenä. Sen minä kuitenkin voin
sanoa, että yleensä vähemmistöillä ei sosiaalista pääomaa ole, vaan
he voivat kaikkialla pääsääntöisesti huonosti. Suomenruotsalaiset ovat
tässä suhteessa mielenkiintoinen poikkeus, niin suuri poikkeus, että siinä
olisi meillä vaikka vientiartikkeli maailmalle.
– Mutta ensin kai suomenruotsalaisen yhteisöllisyyden mallin pitäisi
levitä muuallekin Suomeen, varsinkin Itä ja Pohjois-Suomeen, missä
miesten odotettavissa oleva elinikä on erittäin alhainen. Heti alkuun on
sanottava, että tehtävä ei ole helppo, jos lainkaan mahdollinen.
Sosiaalinen pääoma on pitkän historiallisen kehityksen tulosta, sitä
tuskin voidaan tyhjästä yhdessä sukupolvessa synnyttää. Sen sijaan se
voi rapautua huomattavasti nopeammin.
Sosiaalisen pääoman guru, Harvardin yliopiston professori Robert D. Putnam
on huolissaan amerikkalaisen yhteisöllisyyden katoamisesta.
Yhdistystoiminta ja talkoot ovat aikaisemmin olleet leimaa antavaa
amerikkalaisille. Kerrotaan, että kun ranskalainen yhteiskuntatieteilijä
Alexis de Tocqueville 1830-luvulla matkusti Yhdysvaltoihin, häntä
ihmetytti siellä kaikista eniten juuri se suuri työn määrä, jota
ihmiset maan pohjoisosissa tekivät vapaaehtoisina ja ilman palkkaa. Nyt
entisestä yhteisöllisyydestä ei Putnamin mukaan ole paljoa jäljellä.
Talkoohenki on kadonnut, yhteiset riennot yhteiseksi hyväksi eivät
kiinnosta, yhdessäolon muodot ovat rapautumassa, puutarhajuhlat
harventuneet. Individualismi kukoistaa, puhutaan jopa yltiöindividualismista.
Rapautuminen on tapahtunut 30–40 vuodessa.
Palatkaamme huonosti voiviin vähemmistöihin. Hyyppä ei ole heti valmis myöntämään,
että huonovointisuus johtuisi turvattomuudesta ja epäluottamuksesta. Pian
hän kuitenkin kaivaa muististaan tutkimustuloksia:
satoja tuhansia, jos ei peräti miljoonia irlantilaisia on aikojen saatossa
muuttanut Englantiin. Sukupolvesta toiseen he ovat siellä voineet huonosti.
Myös ne, joiden esi-isät tulivat maahan jo useampi sukupolvi sitten,
sairastavat enemmän ja kuolevat nuorempina kuin englantilaiset. Voisiko
pahoinvoinnin syynä olla kollektiivinen muisti, josta Kosovon YK-hallinnon
johtaja Harri Holkeri maailman kriisipesäkkeistä puhuessaan on
muistuttanut? Luottamushan on sosiaalisen pääoman liima.
–Kyllä minäkin sen niin tulkitsen, Hyyppä sanoo. Sanoisin, että
irlantilaistenkin kohdalla on kysymys jonkinlaisesta
kulttuurihistoriallisesta stigmasta. Tosin jotkut tutkijat ovat veikanneet
syyksi myös katolisuutta. Tutkimukset vahvistavat, että katolisilla on vähemmän
sosiaalista pääomaa kuin anglosakseilla, koska he eivät sitä tarvitse.
Heillä on ripittäytymisensä ja tämmöistä vertikaalista eli pystysuoraa
kommunikoimista enemmän kuin horisontaalista, sosiaaliselle pääomalle
tyypillistä vuorovaikutusta.
Löytyisikö luottamuspulasta selitys myös pohjoiskarjalaisten miesten
korkeisiin kuolleisuuslukuihin? Pekka Puskan Pohjois-Karjalaprojekti on neljänkymmenen
vuoden aikana muuttanut itäsuomalaisten ravintotottumuksia parempaan
suuntaan ja miesten kolesteroli ja verenpaine ovat laskeneet ja elinikä
noussut, mutta ero suomenruotsalaisiin on edelleen valtava.
Kainuussa, Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa asunut Hyyppä ei lakkaa
ihmettelemästä Pohjois-Karjalan ja ruotsinkielisen rannikon väestön
valtavaa terveyden ja kuolleisuuden eroa. Kirjassaan `Elinvoimaa yhteisöstä´
hän tunnustaa, ettei hänen ole helppoa uskoa, että pohjoiskarjalaisten
hyvinvoinnin ja terveyden vajaus johtuisi sosiaalisen pääoman puutteesta.
Kyllä ihmiset sielläkin olivat yhteisöllisiä, naapuria autettiin ja
talkoisiin osallistuttiin. Voisiko selitys löytyä maantieteellisestä
asemasta, Venäjän läheisyydestä?
Tarinoissahan historia elää, kauhukertomuksetkin siirtyvät sukupolvelta
toiselle, kuten Balkanin tapaukset ovat osoittaneet. Rajan pinnassa asuvien
karjalaistenkin kollektiivisessa muistissa saattaa olla paljon käsittelemättömiä
asioita.
–Kyllä siellä ryssän pelkoa ja vihaa tietysti oli, ainakin minun
lapsuudessa, tutkija muistelee. Ehkä kärsittiin luottamuksen puutoksesta.
Mikä on sitten hyvinvointivaltion suhde sosiaaliseen pääomaan?
– Esimerkiksi ruotsalaiset uskovat, että nimenomaan hyvinvointivaltio
auttaa sosiaalisen pääoman synnyttämisessä ja vahvistamisessa. Minä en
ole ihan samaa mieltä. Ajattelen, että yhteisöllisyys perustuu
kansalaisten vapaaehtoiseen, keskinäiseen toimintaan, jota ei ylhäältä
tarvitse ohjata, Hyyppä pohtii.
Kansaneläkelaitoksen yhteiskuntatutkimuksen päällikön Jouko Kajanojan
mielestä sosiaalinen pääoma tarkoittaa kaikenlaisia sosiaalisia ilmiöitä,
jotka liittyvät hyvän elämän ja kestävän kehityksen toteutumiseen. Käsite
voidaan ymmärtää myös niin yleisesti, että siihen kuuluvat kaikenlaiset
sosiaaliset tekijät, jotka vaikuttavat talouteen.
– Sosiaalisen pääoman käsitteen yhteiskunnallinen merkitys on
todellakin siinä, että se yhdistää sosiaalitieteellistä ja
kansantaloustieteellistä ajattelua. Jos tätä käsitettä ja ilmiötä
tutkimalla onnistutaan lisäämään eri tieteen alojen välistä
vuorovaikutusta, se täyttää sen suuren lupauksen, joka sille on asetettu,
Jouko Kajanoja toivorikkaana sanoo. Sosiaalisen pääoman tutkimisen myötä
saattaa parhaimmillaan käydä niin, että hyvää elämää tuottavat
ratkaisut osoittautuvat myös talouden kannalta tehokkaiksi.
On selvää, että tuloerojen kasvu aina vaikuttaa haitallisesti yhteisöllisyyteen.
Sosiaalista pääomaa on maailmalla jo ehditty käyttää hyvinvointivaltion
purkamisen argumenttinakin. Juuri se oli iskulauseena Uudessa Seelannissa,
missä sosiaalisia etuja ratkaisevasti leikattiin. Päättäjät uskoivat
siellä, että mitä vähemmän valtio puuttuu kansalaisten elämään, sitä
aktiivisemmin yhteisö synnyttää ne ratkaisut, joilla ongelmat hoidetaan
ilman valtion mukaantuloa. Niin ei käynyt. Nyt Uuden Seelannin mallista ei
kukaan puhu muuta kuin varottavana esimerkkinä.
Jouko Kajanoja ei kuitenkaan täysin kiistä, etteikö vastikkeettoman tuen
antamisella voi olla kansalaisiin passivoivakin vaikutus. Pääsääntöisesti
se kuitenkin toimii hänestä päinvastoin. Hän tunnustaa ajattelevansa
niin kuin Pekka Kuusi 1960 luvulla: hyvinvointivaltio luo edellytykset
turvattuun elämään ja koulunkäyntiin ja moneen muuhunkin. Juuri niiden
avulla vedetään Juutas Käkriäinenkin uunin pankolta ikiaikaisesta
saamattomuudesta yhteisen yhteiskunnan rakentamiseen mukaan.
Usein kuulee väitettävän, että pohjoismainenkin hyvinvointivaltio
tukahduttaa ihmisten omaaloitteisuuden, koska se sisältää paljon
holhoavia ja tasapäistäviä, spontaaniutta estäviä elementtejä. John
Hopkinsin yliopiston laajat tiedostot kolmannesta sektorista eivät
kuitenkaan tue tätä käsitystä. Nimenomaan hyvinvointivaltio luo
edellytyksiä kansalaistoiminnalle.
Myös ruotsalainen Bror Rothstein, jonka Kajanoja kokee kaikista
kollegoistaan läheisimmäksi, on tutkimuksissaan tullut tulokseen, että
ruotsalaisen kansankodin keskeinen aikaansaannos on juuri kansalaistoiminnan
vahvistaminen. Kansankoti on paitsi lisännyt sosiaalista pääoma myös
luonut yhteydet vahvan kansalaistoiminnan, vapaaehtoisjärjestöjen sekä
julkisen vallan välille.
Jouko Kajanoja tunnustaa, ettei hänellä ole helppoja vastauksia
kysymykseen, miten sosiaalista pääomaa synnytetään ja kartutetaan.
Esimerkiksi Robert D. Putnamin tutkimukset Italiasta tukevat käsitystä,
että kysymys on – jos nyt ei vuosisatojen, niin ainakin – vuosisataisen
kehityksen tuloksista. Vauraassa Pohjois-Italiassa on vilkasta
kansalaistoimintaa, siellä on vuosisatoja puhallettu yhteiseksi hyväksi
samaan hiileen, mutta köyhässä Etelä-Italiassa ovat poissulkevat
rakenteet – kuten hierarkkinen mafia – estäneet sosiaalisen pääoman
synnyn.
–Pohjimmiltaan sosiaalisessa pääomassa on kysymys
yhteisvastuullisuudesta, Jouko Kajanoja pohtii.
Jos haluamme onnellisia ja terveitä kansalaisia, meidän on luovuttava
viidakonlaeista ja vastattava yhteisrintamana toiminnastamme. Tässä on
sosiaalisen pääoman syvin sisältö. Emme saa hamuta itsellemme kaikkea ja
heti paikalla ja muista piittaamatta, vaan meidän on huomioitava muutkin, välitettävä
toisistamme. Amerikkalainen puhuisi tässä sivicsocietystä. Sivistynyt on
vähän väärä käännös, kysymys on arvoista. Kysymys on tämmöisestä
huomioonottavasta suhtautumisesta muihin ihmisiin.
Jouko Kajanoja hakee vertailukohtaa menneestä. – 1950–60 -luvulta lähtien
aina 1990-luvulle saakka valtio tasoitti tuloeroja. Kun kansantulon kakku
silloin kasvoi ja yhteinen jaettava lisääntyi, valtio antoi siitä aina vähän
suuremman osuuden huonotuloisille niin, että tuloerot pienenivät hyvä- ja
huono-osaisten välillä. Tämä tulonjakopolitiikka päättyi 1990-luvulla,
nyt ei enää tehdä niin ja se on iso juttu. Tällä tavoin – niin minä
uskon – ei enää luoda edellytyksiä sosiaaliselle pääomalle ja hyvälle
elämälle.
– Uskon, että yhteinen kansakoulu ja sitten myöhemmin päivähoito ja
monet muut samanlaiset ratkaisut ovat lisänneet sosiaalista pääomaamme.
Ihmiset ovat täällä voineet luokkarajoista ja varallisuudesta riippumatta
kohdata toisensa. Tämäntapaiset toimenpiteet ovat olleet tärkeitä ja
minusta on huolestuttavaa, kun nyt toisaalla leikataan sosiaaliturvaa ja
toisaalla aletaan puuhata eliittikouluja ja päiväkoteja. Minusta pitäisi
joillain pehmeillä keinoin koettaa saada aikaan se, että tällaisia lapsia
eriyttäviä ratkaisuja ei tehtäisi.
Pitkässä juoksussa eliittikouluista ei ole kenellekään hyötyä, ei edes
niille lapsille, jotka niitä käyvät. Dialogilehdessä Jouko Kajanoja
totesi taannoin, että tutkimukset sosiaalisesta pääomasta osoittavat, että
tärkeitä ovat ne sidokset, jotka ylittävät sukujen ja
yhteiskuntaluokkien perinteiset rajat ja jopa niiden ahtaat ja tukahduttavat
siteet. Mutta mitä hän ajattelee siitä, että perhe ja nimenomaan
ydinperhe on nuorille ihmisille niin tärkeä, esimerkiksi ajankäytössä,
että jopa mummot ja serkut jäävät helposti ulkopuolelle, vieraista
puhumattakaan.
– Minusta on ihan selvää, että sosiaalisuus opitaan perheessä. Hyvin
toimiva ydinperhe on myös perusta sille, että sen jäsenet voivat toimia
kodin ulkopuolella. Mutta silloin jos perhe alkaa katkoa näitä ulkoisia
suhteita ja sitoo jäsenensä sinne kotiin, se toimii yhteiskunnan kannalta
huonosti. Esimerkiksi kehitysmaissa voimakkaat perhe ja sukusiteet
aiheuttavat sen, että tytöt eivät pääse kouluun.
Mitkä ovat sitten Jouko Kajanojan lääkkeet sosiaalisen pääoman ja
yhteisöllisyyden lisäämiseksi?
– Sosiaalisen pääoman kasvattamisessa on kysymys hyvin monista asioista.
Se on monitahoinen juttu. Siinä on kysymys työpaikoista, kysymys lapsista,
kysymys koulusta. Lähtökohtana kaikelle on, että jokaiselle suomalaiselle
taataan riittävä perustoimeentulo. Jos puhutaan sosiaalisen pääoman
synnyttämisestä ja lisäämisestä, on todellakin ratkaistava kaikkia
kalvava työttömyysongelma. Kaikista tärkeintä on siis luoda lisää työpaikkoja.
Kajanojan mielestä meillä on liian vähän nimenomaan sellaisia työpaikkoja,
jotka sopivat niille ihmisille, jotka ovat vaarassa syrjäytyä. Hän ei hyväksy
loputonta työttömien kurssittamista. Se ei auta, jos työtä ei ala
ilmaantua. Ihmiset vain turhautuvat. Eikä se kurssitus ole ilmaista. Hän
on juuri tarkistanut aiheesta lisensiaattityön. Siinä todetaan, että
enemmistö työttömistä kokee kurssit hyvin negatiivisina, suorastaan
haitallisina.
–Työttömyyden poistaminen ei tietenkään ole ihan helppo asia.
Minusta päätoimittaja Matti Virtanen Yhteiskuntapolitiikka lehden pääkirjoituksessaan
muutama numero sitten kirjoitti hyvin tästä työvoimakysynnästä.
Nythän meillä on työmarkkinoilla sellainen tilanne kuin vanhassa lasten
leikissä, jossa tuoleja asetetaan kehään ja lapset kiertävät ympyrää
musiikin tahdissa. Kun musiikki loppuu, jokaisen täytyisi saada tuoli. Niitä
tuoleja on kuitenkin aina yksi vähemmän kuin leikissä mukana olijoita.
Yksi jää aina ilman tuolia. Seuraavalla kerralla otetaan taas yksi tuoli
pois. Kysymys on todellisesta pudotuspelistä. Sama tapahtuu tämän
hetkisillä työmarkkinoillamme. Virtanen ehdottaa aivan oikein, että mitäs
jos tuotaisiin se yksi tuoli sinne kehään lisää, niin ettei kukaan
tipahda pois. Työttömyyden ratkaisuksi on esitetty myös ns. halpatyöpaikkoja.
Kajanoja paheksuu ehdotusta.
– Minusta se vie kohti kengänkiillottajayhteiskuntaa. Tämä sanonta voi
olla kärjistävä, mutta se on kuvaava, siksi minä sitä käytän. Tämä
ratkaisu on omiaan luomaan tilanteita, joissa on suurta eriarvoisuutta
ihmisten kesken. Siinä on yhteisöllisyys kaukana. Luin amerikkalaisen
Barbara Ehrenreichin Nälkäpalkalla -kirjan. Siinä toimittaja kertoo näkemästään
ja kokemastaan matalapalkkaisissa työtehtävissä, joihin hän hakeutui.
Voi veljet! En halua sellaista Suomeen, en todellakaan.
– Tässä vetoaisin ehkä vähän yllätyksellisesti – jos tiedät
poliittisen taustani – kapitalismin perustajaan Adam Smithiin. Hän oli myös
korkeatasoinen moraalifilosofi. Minulla on hänen teoksensa Theory of Moral
Sentiments, jossa hän kirjoittaa, että yhteiskunnan pitäisi olla
sellainen, että jokainen – siis jokainen – voi astua julkisuuteen ilman
häpeää.
Jokaisella pitäisi olla tasavertainen mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa.
Tämä tietysti vaatii nyt paljon enemmän kuin Adam Smithin aikana, koska
ihmisillä nyt täytyy olla telkkari ja monet muut vempeleet voidakseen
osallistua ja kommunikoida tasavertaisena. Ilman internettiä jäät kohta
kaiken ulkopuolelle, et ymmärrä mistä ihmiset puhuvat.
– Kansantaloustieteen oppikirjat sanovat, että taloustieteen missio on
ihmisten tarpeiden tyydyttäminen. Sen jälkeen kirjat keskittyvät puhumaan
pelkästä bruttokansantuotteesta, joka ei kerro juuri lainkaan ihmisten
tarpeiden tyydyttämisestä. Puhuessaan kukaan ei näytä ajattelevan, että
BKT on vain väline, ei päämäärä.
Lääkärin koulutuksen saanut Markku T. Hyyppä ja yhteiskuntatieteilijä
Jouko Kajanoja tarkastelevat sosiaalista pääomaa ikään kuin eri
kantilta. Ristiriidassa heidän ajatuksensa eivät kuitenkaan ole. Hyyppä
vyöryttää faktatietoa niistä positiivisista ilmiöistä, joita hän on
Pohjanmaan pitkäikäisen ruotsalaisväestön yhteisöllisyydestä löytänyt,
Kajanoja haluaa lähestyä sosiaalista pääomaa syrjäytyneiden näkökulmasta.
– Minä katson tosiaan tätä asiaa yhteiskunnallisten jakojen näkökulmasta,
entinen vasemmistopoliitikko sanoo.
Hyvinvointivaltio on perimmältään tuloerojen tasoittaja. Viime
aikaiset sosiaaliturvan leikkaukset ovat kuitenkin lisänneet eriarvoisuutta
ja siten rapauttaneet sosiaalista pääomaa.
–Tavoitteemme on hyvä vuorovaikutus ihmisten kesken. Tärkeää on
millaisessa yhteisössä haluamme elää, Jouko Kajanoja sanoo.
Jouko Kajanoja puhuu innostuneena professori Lea Pulkkisen tutkimuksista. Ne
viitoittavat tien sosiaalisen pääoman lähteille. Pulkkisen vuosikymmeniä
kestänyt pitkittäistutkimus osoittaa, että epäsuotuisat – hän käyttää
nimenomaa tätä sanaa – olosuhteet lapsuudessa aiheuttavat sen, että
ihmiset eivät sitten aikuisina selviä, vaan ryyppäävät ja mellastavat.
Pulkkisen mielestä pienille lapsille ja pienille koululaisille ovat
kaikista tärkeintä välittävät aikuiset. Jos näitä välittäviä
ihmisiä ei ole, hämmästyttävän monella on mieron tie edessään.
– Nyt pitäisi tietysti miettiä minkälaisilla yhteiskuntapoliittisilla
ratkaisuilla voidaan saada välittäviä ihmissuhteita lapsille. Tämä
johtaa väistämättä keskusteluun työstä, työajoista ja lasten päivähoidosta
ja siitä, että vanhemmilla on myös riittävä sosiaaliturva. Jos
vanhemmat kokevat olonsa ja toimeentulonsa kovin heiveröiseksi, se ei voi
olla heijastumatta lapsiin. Kyllä he vaistoavat sen. Tästä välittävästä
turvallisesta lapsuudesta pitäisi nyt käydä laajaa keskustelua.
–Kyllä minä luulen ja toivon – tämä on enempi toivo kuin tieto –
että yhteisöllisyys on voimistumaan päin. Siitä on merkkejä. Tosin
lyhytjänteistä juppikulttuuria esiintyy. Mutta jos me ajattelemme
historiaa, niin kyllähän koko valistusaika 1600 ja 1700-luvuilta lähtien
on ollut individualismin nousua, aika hyvässä mielessä. Ihmiset olivat
sitä ennen täysin alistettuja ja riippuvaisia, ja sitten heille luotiin
edellytykset tulla autonomisiksi. Jos keskiajalla synnyit suutarin pojaksi,
niin oli vuoren varmaa että suutari sinustakin tuli. Ihmiset eivät edes
tajunneet, että he olivat erillisiä yksilöitä.
Nyt tämä yltiöindividualismi on ilmeisesti kulkenut tiensä päähän.
Nyt ihmiset ovat vihdoinkin huomanneet, että ihminen on pohjimmiltaan hyvin
yhteisöllinen. Tällä hetkellä suomalaisetkin kiinnittävät paljon enemmän
huomiota ihmisten välisiin suhteisiin kuin ennen.
– Jos ajattelemme vaikka filosofiaa, niin tällä hetkellä ihmisiä
kiinnostavat sellaiset ajattelijat, jotka puhuvat yhteisöllisyydestä ja
ihmisten keskinäisestä kohtaamisesta. On merkkejä monenlaisesta
liikehdinnästä, esimerkiksi Yhdysvalloissa kommunitaristit – joita en
suinkaan rakasta – puhuvat kovasti lisääntyvän yhteisöllisyyden
merkityksestä. Yhteisöllisyys ja ihmisten keskeinen vuorovaikutus ovat
nousseet rahan ja muun aineellisen rinnalle ja jopa yläpuolellekin.
Riittävä aineellinen elintaso on Jouko Kajanojan mielestä hyvän elämän
edellytys. Ihminen ei kuitenkaan elä yksin leivästä. Toistuvasti hän on
viimeaikaisissa kirjoituksissaan julistanut: Tavoitteemme on hyvä
vuorovaikutus ihmisten kesken. Tärkeää on, millaisessa yhteisössä
haluamme elää.
Jouko Kajanojan ja Jussi Simpuran toimittamassa kirjassa `Sosiaalinen pääoma:
globaaleja ja paikallisia näkökulmia´ Maailmanpankin tutkija Michael
Woolcock paljastaa, milloin ihmiset ovat onnellisia: osa onnellisimmista ja
palkitsevimmista hetkistämme kuluu keskustellessamme naapuriemme kanssa, syödessämme
ystäviemme kanssa, osallistuessamme uskonnollisiin tilaisuuksiin ja
toimiessamme vapaaehtoisessa yhdyskuntatyössä. Vaikuttaa hyvin
yksinkertaiselta.
Vanhustyön keskusliiton toiminnanjohtaja Pirkko Karjalainen on samoilla
linjoilla Woolcockin kanssa. Hänen kokemuksensa mukaan välittämisen elämäntavakseen
omaksuneet ihmiset ovat pääsääntöisesti tyytyväisiä. Valitettavasti tämä
tyytyväisyys ei Karjalaisen mielestä ole jokaisen ulottuvilla. Vanhustyölehdessä
hän kirjoittaa näin: ”Aivan niin kuin vapaaehtoistoiminnan on
perustuttava vapaaseen haluun, myös toisista ihmisistä välittämisen on
oltava ´sisäsyntyistä´.
Taustalla on meidän jokaisen arvomaailma – ennen kaikkea se, että koemme
vastuuta sekä itsestämme että muista. Välittäminen on siis elämäntapa,
joka muodostuu paljolti lähiyhteisöstä kerääntyvän kokemuksen pohjalta
ja pitkän ajan kuluessa.” Kysymys on yhteisöllisyydestä ja
sosiaalisesta pääomasta. Ihmiset joko välittävät tai eivät välitä.
Se riippuuheidän aikaisemmista elämänkokemuksistaan.
Välittämisen taitoa ei voi opiskella sen kummemmin työväenopistossa kuin
yliopistossakaan. Se on lahja, jonka ihminen saa vain vuorovaikutuksessa
toisten kanssa. Etuoikeutettuja ovatkin ne, joiden ympärillä elämän
alkutaipaleella on välittäviä aikuisia, onnellisia ne, jotka syntyvät
Muumilaaksoon! ■ |
Paluu
edelliselle sivulle
Välittämisen taitoa
ei voi opiskella,
se on lahja,
jonka ihminen saa
vain vuorovaikutuksessa toisten kanssa.
ANTERO AALTONEN
|